Euro porskuttaa vahvasti – epäilyistä huolimatta

Eurooppalaisen yhteisvaluutan, euron, taipale alkoi viisitoista vuotta sitten, vuonna 1999. Silloin perustettiin Euroopan Keskuspankki ja euro otettiin käyttöön tilivaluuttana. Setelit ja kolikot laskettiin liikkeelle 12 euromaassa kolme vuotta myöhemmin. Myös Suomessa.

Euromaiden lukumäärä ei ole vuosien saatossa vähentynyt monista puheista ja ajoittaista vaateista huolimatta. Päinvastoin. Rahaliittoon kuuluu tällä hetkellä 18 maata. Viimeinen liittyjämaa oli Latvia, josta tuli euroalueen jäsen vuoden 2014 alussa.

Yhteinen valuutta on herättänyt intohimoja koko olemassaolonsa ajan. Keskustelunaiheet ovat vaihdelleet niin taloustilanteen kuin keskustelijoiden mukaan. Poliittisilla päättäjillä, taloustutkijoilla ja tavallisilla kansalaisilla on kaikilla olleet omat huolet ja kiinnostuksen kohteet.

Yhteisvaluutan suunnitteluvaiheessa politiikkoja puhuttivat uudet yhteiset päätöksentekoelimet ja niiden toimintatavat. Myös pelot rahapoliittisen vallan keskittymistä olivat vahvasti esillä. Euroopan Keskuspankista enteiltiin Saksan keskuspankin työn suoraviivaista jatkajaa. Taloustieteilijät pohtivat uuden valuutta-alueen optimaalisuutta. Millä kurssilla maa voi liittyä euroon ja miten tuotantorakenteeltaan erilaiset maat sopeutuvat erilaisiin suhdannehäiriöihin? Tavallisten kansalaisten huolet olivat maanläheisempiä. Epäiltiin että uusi valuutta nostaa vain tavaroiden ja palvelujen hintoja. Yhteinen raha nähtiin myös uhkana kansalliselle itsenäisyydelle.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi kirvoitti keskustelun uudelle tasolle. Etelä-Euroopan kriisipaketit, hitas talouskasvu ja kohoa työttömyys herättivät yhä suurempia epäilyksiä yhteisen rahapolitiikan järkevyydestä. Synkistelijöistä ei ollut pulaa. Devalvaatio-optiota hamuttiin takaisin talouspolitiikan keinovalikoimaan. Euroalueen purkua esittivät monien politiikkojen ohella myös useat talousprofessorit. Kärkkäimmät puheenvuorot tulivat Yhdysvalloista. Tämä ei ollut yllättävää, sillä euro on nakertanut dollarin asemaa maailmanvaluuttana.

Jälkiviisaasti on helppo todeta, että poliittisten päättäjien toiminta ei ole tukenut euroalueen kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Kansainvälisille rahoitusmarkkinoille annettiin liialliseen riskinottoon ja epäterveeseen hinnoitteluun kannustavia viestejä yksi toisensa jälkeen. Maastrichtin vakaussopimuksen ehdoista luistettiin monessa maassa, Saksa ja Ranska etunenässä. Yhteinen sopimus, jonka mukaan kukin maa vastaa omista velvoitteistaan, unohdettiin heti finanssikriisin alkumetreillä.

Mutta olisiko nyt jo optimismin ja jälleenrakennuksen aika? Ainakin puheet rahaliiton nopeasta hajoamisesta kannattanee lopettaa turhanpäiväisenä. Euro porskuttaa edelleen vahvasti. Todennäköistä on, että rahaliittoon kuuluvien maiden määrä pikemmin kasvaa kuin vähenee kuluvan vuosikymmenen aikana.

Globalisoituva maailma tarvitsee tiennäyttäjiä ja vahvoja vaikuttajia. Esimerkiksi maailmankaupan ja kansainvälisen rahoitusjärjestelmän pelisääntöjä ei voi jättää Yhdysvaltojen tai nousevan Kiinan päätettäviksi. Euroopan pitää olla uskottava ja aloitteellinen pelintekijä. Tähän vaaditaan isoja hartioita ja yhteinen valuutta on tähän työhön käypä väline.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston Kauppakorkeakoulun taloustieteen professori.