Eutanasiakeskustelussa pitäisi puhua elämästä, ei vain sen päättymisestä.

Viisi vuotta sitten en tiennyt äitini kuolevan parin päivän kuluttua. Olin vuosikaudet seurannut hänen sotaansa syöpää vastaan: hoitoja, jotka veivät hänet toisinaan huonompaan kuntoon kuin sairaus. Välillä ne auttoivat, välillä eivät.

Toisinaan äiti ei jaksanut nousta sängystä kuin oksentamaan. Välillä hän sanoi, ettei tiedä, jaksaako tällaista elämää. Toivoa paranemisesta kuitenkin oli, vielä viimeisinäkin päivinä. On vaikea kuvitella, miten jaksavat ne, joilla sitä ei ole.

Luin äskettäin Jojo Moyesin kirjan Kerro minulle jotain hyvää. Vuosi sitten suomeksi ilmestyneen kirjan toinen päähenkilöistä on onnettomuudessa neliraajahalvaantunut britti Will.

Ennen onnettomuutta nuori mies eli kuin viimeistä päivää, nyt hän vain toivoo sen tulevan. Will haluaa vanhempiensa auttavan hänet Sveitsiin Dignitas-klinikalle, joka tarjoaa vakavasti sairaille ja vaikeasti vammaisille apua itsemurhassa.

”En tahdo elää näin, äiti. Tämä ei ole minun valitsemani elämä. Paranemisesta ei ole toivoa, ja siksi on täysin järkevää toivoa, että se lopetetaan minun sopivaksi katsomallani tavalla”, Will sanoo.

Suomessa asia ei etene

Eutanasia on mahdollinen esimerkiksi Hollannissa, jossa se myönnetään tarkan harkinnan jälkeen. Lääkärilehden (29.4.2015) mukaan edellytyksenä on oikeustoimi­kelpoisen potilaan vapaaehtoinen, toistuva ja selkeä pyyntö. Lisäksi lääkärin on todettava potilaan tilanne toivottomaksi. Hän voi kuitenkin kieltäytyä toteuttamasta eutanasiaa, samoin hoitaja sen avustamisesta. Vuonna 2010 Hollannissa tehtiin hieman yli 3 000 eutanasiaa. Määrä oli 2,3 prosenttia kaikista kuolemista. Alle puolet eutanasiaa haluavista sai sen.

Suomessa tasavallan presidentti Sauli Niinistö ilmoitti muutama vuosi sitten kannattavansa eutanasiaa, ja tutkimusten mukaan noin 70 prosenttia suomalaisista hyväksyy eutanasian. Läheisen kuolinkamppailua seuranneet hyväksyvät eutanasian useammin kuin muut.

Silti asia ei tunnu etenevän. Viime aikoina siitä on keskusteltu harvakseltaan. Keskustelun soisi kiihtyvän viimeistään nyt, kun iäkkäiden osa kansasta on koko ajan suurempi.

Eutanasiasta ei uskalleta puhua, koska ollaan niin suuren äärellä. Ihminen säätelee kuitenkin jo nyt syntymää ja elämää, tavallaan siis kuolemaakin.

Ymmärrän itsemurhan, jos tilanne on se, että kivut ovat kovat ja kuolema on väistämättä tulossa. Aina toivoa ei ole, vaikka elämää vielä olisikin. Kaikki eivät kuitenkaan pysty auttamaan itse itseään, esimerkiksi kirjan Will. Myös hänenlaisilleen sallisin eutanasian – kun tulevan vainajan tahto on varmasti tiedossa.

Kansalaisaloitteeseen yli 2 000 nimeä kuukaudessa

Runsas kuukausi sitten tuli vireille kansalaisaloite, jossa vaaditaan eutanasialainsäädännön valmistelun aloittamista Suomessa. Sen mukaan on epäinhimillistä, että kovasti kärsivät, vakavasti sairaat eivät voi saada aktiivista kuolinapua. Nyt epätoivoiset vakavasti sairaat ihmiset tekevät salassa omia ratkaisujaan. Se jos mikä tuntuu kohtuuttomalta.

Allekirjoittajat vaativat, että aktiivinen kuolinapu tulee sallia, kun kaikki muu on jo tehty ja sairauteen ei ole parantavaa hoitoa. Silloin jäljellä on vain suuri fyysinen ja henkinen kärsimys. Kyse on myös itsemääräämisoikeudesta omaan kehoon: jokaisella on oikeus kivuttomaan ja hyvään olotilaan.

Aloitteen on nyt allekirjoittanut yli 2 300 henkilöä.

Lääkäreistä harva suostuisi toteuttamaan eutanasian, mikä on hyvin ymmärrettävää. Suomen lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve sanoo, että eutanasia on väärä vastaus riittämättömään palliatiiviseen saattohoitoon. (Etelä-Suomen Sanomat 26.1.2015) Lääkärikunnan ei Pälven mielestä pidä olla aktiivisesti edistämässä lainsäädäntöä, jossa lääkäreitä velvoitettaisiin lopettamaan ihmisen elämä.

Viime keväänä Lääkärilehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan lääkärit kuitenkin suhtautuvat eutanasiaan aiempaa suopeammin. Vuonna 2013 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan noin puolet suomalaisista lääkäreistä laillistaisi eutanasian ja ottaisi käyttöön vastaavan käytännön kuin Hollannissa. Kymmenen vuotta aiemmin näin ajatteli vain noin kolmannes vastaavaan tutkimukseen osallistuneista.

Tutkimuksen mukaan vain viidesosa suomalaislääkäreistä suostuisi toteuttamaan eutanasian. Näin vastanneita oli suurin piirtein saman verran myös kymmenen vuotta aiemmin.

Eutanasia ei ole pakko vaan mahdollisuus

Eutanasiakeskustelu keskittyy kuoleman kysymykseen. Ehkä sen pitäisi kuitenkin keskittyä elämään – siihen, mitä on hyvä elämä. Jos elämä on vain viimeisen henkäyksen toivomista ja kipuja, onko jäljellä enää mitään, mitä voi kutsua ihmisarvoiseksi elämäksi? Eläimenkään ei anneta kärsiä mutta ihmisen täytyy.

Eutanasiaan tunnutaan suhtautuvan usein kuin lakiin, joka määrää, että kaikkien parantumattomasti sairaiden tulisi kuolla. Ei eutanasia kuitenkaan olisi pakko vaan mahdollisuus. Mahdollisuus elää, mahdollisuus kuolla. Nyt on joskus pakko elää, vaikka ei haluaisi.

Vaikka pystyisikin tekemään itsemurhan, eikö lääketieteen keinoin tehty kuolema olisi arvokkaampi tapa sanoa elämälle kiitos kuin vaikkapa yliannostus lääkkeitä tai itsensä ampuminen? Dignitasin klinikalla, jonne kirjan Will haluaa, potilas juo tappavan annoksen pentobarbitaalia mehuun liuotettuna. Kuolema tulee rauhallisesti ja pian.

Kirjassa Will saa tahtonsa läpi ja pääsee Englannista Sveitsiin. Hänen kotimaassaan tapaus tutkitaan, mutta lopputulos on, että syytteitä ei nosteta, sillä Willin perheen ja hoitajien toiminta noudattaa suosituksia avustetun itsemurhan suhteen.

Will sai rauhan, eikä hänen tarvitse enää kohdata joka päivä sitä, minkä yli ajanut auto häneltä vei. Kuolema on pelottava mutta elämä joskus vielä pelottavampi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.