Hän – Karjalan kuningatar

Rouva Anja Vilhu, o.s. Jaatinen, nukkui pois 99-vuotiaana. Suvun pitkäikäisin saatettiin alkukesästä Hyvinkään kirkkomaahan äitinsä ja veljensä vierelle. Vuonna 1914 syntynyt rouva oli sotaleski, jonka elämäntyöksi tuli kasvattaa ja kouluttaa yksin viisi lastaan sotien jälkeisessä Suomessa.

Hän oli yksi niistä yli 30 000 sotaleskestä, joiden vastuulle jäi 50 000 sotaorvon kasvatus. Sodissa kaatuneiden ja sodan olosuhteissa henkensä menettäneiden muistoa vaalivaan Kaatuneiden omaisten liittoon kuului vuodenvaihteessa 243 sotaleskeä.

Vasta 16-vuotias Anja Jaatinen kihlautui itseään yhdeksän vuotta vanhemman tykistöupseerin Toivo Vilhun kanssa 1930-luvun taitteessa. Vuotta myöhemmin solmittiin avioliitto.

Sitten sota vei perheen erilleen. Ammattisotilas lähti miehineen rintamalle, nuori viipurilainen vaimo lapsineen jäi asumaan uudelle kotipaikkakunnalle Pohjanmaalle. Yhteistä elämää elettiin kirjeiden välityksellä.

Muistona sotavuosista leskelle jäi 266 miehensä lähettämää kenttäpostikirjettä. Viimeisin kirjeistä on päivätty kymmenen päivää ennen kaatumista. Vilhu kirjoittaa kaipuusta perheen luokse, ikävästä ja huolesta. Tilannetta rintamalla hän kuvailee vaikeaksi.

Arkipäivän sotavuosien kirjeenvaihdossa luutnantti huolehtii erityisesti perheen arjen sujumisesta. Kuinka lasten koulunkäynti on mennyt, riittääkö ruokaa ja talossa lämpöä. Asemasodan aikana upseeri piti rintamalla kasvimaata, kalasti, sienesti ja marjasti. Puhdetöihin hän pyysi vaimoaan lähettämään santapaperia. Hyvin arkisia ja käytännöllisiä asioita, mutta myös suunnatonta kaipuuta vaimon vierelle.

”Nyt on sunnuntaiaamu. Raoittelet silmiäsi näihin aikoihin juuri. Ajatuksissani olen siellä luonasi. Parhainta vointia Sinulle rakas.”

38-vuotias Toivo Vilhu kaatui Juustilassa heinäkuussa 1944. Kolmekymmentävuotias sotaleski aloitti oman taistelunsa. Hän oli luvannut miehelleen, että tapahtui mitä tahansa, on lasten koulutus kaikista tärkeintä.

Nuorella leskellä ei ollut ammattia, ei työtä. Hän ryhtyi ompelemaan lasten vaatteita elättääkseen perheensä. Vuodet elettiin niukkuudessa, mutta lapset kävivät koulunsa. Kolme lapsista kirjoitti aikanaan ylioppilaaksi, mikä oli tuolloin harvinaista. Ja äidin vaatimuksesta jokainen opiskeli ammattiin.

Anja Vilhu ei solminut uutta avioliittoa. Ajan hengen mukaan sotaleskien odotettiin uhraavansa loppuelämänsä sankarivainajalleen. Kaatunut sotilas nähtiin uhrina isänmaalle ja jumalalle. Yksi kirkon kehotuksista kuuluikin: ”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”.

Rouva Anja Vilhu, kuten aina hänen joulu- ja onnittelukortteihinsa kirjoitin, oli äitini äiti.

Hyvinkään mummon hautajaisten jälkeen kälyni puki sanoiksi sen, mitä kukaan saattoväestä ei sanonut ääneen: ”Hän – Karjalan kuningatar vuonna kolkytseitsemän, alkaisi tämä laulu. Hän odotti 72 vuotta ja pääsi vihdoin rakkaansa luo. Mutta ei vierelle, ei tänäänkään, sillä vain toinen heistä katsotaan sankariksi. Jälleennäkeminen on kaunis valhe ja silti toivoisi, että edes juuri heille se olisi totta.”