Halpa auto helpottaa pysäköimistä

Ihaillessani taannoin Jenkeissä tulipunaista Ferraria, mieleeni tuli muutama auton olemusta käsittelevä ajatus. Ensiksi tietenkin se, että miten saisin sen omakseni tai vaihtoehtoisesti se, miten pääsisin moisen kyytiin.

Hetken päästä tuli muutama vähän realistisempikin mietelmä. Nimittäin se, että Ferrari on auto, jolla voisi ajaa ihan järjettömän kovaa vauhtia, mutta näin tuskin tehdään, koska a) niin ei liikennesääntöjen mukaan saa tehdä ja b) niin ei uskalla tehdä, koska alla on auto joka maksaa maltaita.

Kun auto on tarpeeksi kallis, sitä täytyy pitää kuin kukkaa kämmenellä. Ellei sitten satu niin hyvä tuuri, että pankkitilillä on varaa vaikka vähän useampaankin Ferrariin tai Lamborghiniin, jolloin yhden torppaaminen ei tunnu juuri missään.

Samasta kalliin auton jarruttavasta tekijästä tuli mieleen stereotyppinen ajatus siitä, että tuunaajat ovat niitä liikenteen kovimpia kaahailijoita. Totuus on toisenlainen. Jos vuorokauden tunneista ja kuukausittaisen tilinauhan sisällöstä leijonanosa menee toistuvasti auton fiksaamiseen, et varmastikaan halua ajaa autollasi miten sattuu. Vaan nimenomaan niin, ettei satu.

Loppujen lopuksi voi olla, että sen liikenteen vaarallisin auto onkin se halvin. Sillä ei tosin enää pääse hirmuista vauhtia, mutta sitä ei myöskään varo. Ainoa varottava seikka ovat kuski ja kuljetettavat. Ja hassua kyllä ihmiset ovat usein enemmän huolissaan pyhän lehmän voinnista kuin omasta kunnosta.

Perinteisestihän autot on vakuutettu kattavammin kuin oma henkipolo.

Itse huomaan tämän vanhan kaaran omistajan välinpitämättömyyden siitä, että en karta Pesosellani ahtaiksikaan tietämiäni parkkihalleja. Melkein päinvastoin. Pidän niitä hauskoina haasteina. Jos auton kulma nyt sattuu pikkuisen osumaan betoniseinään, ei se oikeastaan haittaa. Sehän vaan lisää luonnetta.

Itse asiassa olen pikkuisen ylpeä Pösön rengaskotelon vauhtiraidoista. Se on nimittäin taitolaji hipoa seinää niin, että siitä tarttuu autoon tolppaan aiemmin törmänneiden autojen väri, mutta pelti ei mene milliäkään kuprulle.

Kovavauhtisista autoista vielä sen verran, että mietin tovi sitten Bemarin ostamista. Näin lähinnä siksi, että se näytti kivalta ja ennen kaikkea siksi, että sillä oli kiva rekisterinumero. Sehän on nimittäin tärkeä seikka. Turha sitä kieltää. Joskus olen jopa miettinyt auton etsimistä ihan vaan mukavan rekkarin perusteella. Vaihtoautojen läpikahlaaminen on nimittäin sellainen suo, että jotenkin sitä pitäisi madaltaa ja kuivattaa.

Mutta siis. Hylkäsin ajatuksen BMW:stä, koska tovin kanssa-autoilijoita seurattuani ymmärsin merkin velvoittavan ajotapaan, joka ei ehkä hermoilleni sopisi.

Jatkan siis edelleen parkkihallien tolppiin nojailua jo melkein museorekisteriin kelpaavalla valkoisella ratsullani.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.