Hei Suomi, relaa vähän

Matkailu avartaa, niinhän sitä tavataan kliseisesti sanoa. Mutta tottahan se on. Tekee hyvää käydä välillä tuulettumassa muualla. Kummasti sitä katsoo kotikulmia vähän eri vinkkelistä reissusta palattuaan.

Saapa nähdä, tuleeko europarlamenttiin valitusta perussuomalaisten Jussi Halla-ahostakin maahanmuuttajamyönteisempi jahka hänestä itsestään tulee maahanmuuttaja Brysselin pestin alettua.

Avarsimme mieliämme sydämeni valtiattaren kanssa männä viikolla Budapestissä. En ollut Unkarin viihtyisäksi ja kauniiksi osoittautuneessa pääkaupungissa ennen käynytkään. Mihin tahansa päänsä käänsikin, tuntui historia tulvivan päälle. Neuvostoliiton sortovuosikymmenistä ei ainakaan keskustan tietämillä näkynyt arkkitehtuurissa hirveästi jälkiä.

Vanhojen rakennusten dominoimassa historiallisessa miljöössä viihtymistä edesauttoi myös edullinen hintataso. Unkarissa on vieläkin, EU-jäsenyydestä huolimatta, suomalaisittain halpaa. Kontrasti isänmaan hintoihin iski päin näköä paluumatkalla heinolalaisen huoltamoravintolan tiskillä. Sämpylän ja kokiksen hinnalla olisi istunut iltaa Budapestissä pitkään ja hartaasti.

Kontrastia oli matkalla tarjolla myös paikan päällä. Vierailimme kaupunginpuistossa lauantaina, jolloin siellä järjestetään perinteisesti markkinat ja monenkirjavaa muuta ohjelmaa. Erään puistokäytävän kulmassa myytiin muovituoppeihin olutta suoraan hanasta. Oli kuuma, lähes 30 astetta lämmintä, joten ostopäätös syntyi nanosekunnissa.

Jatkoimme matkaa vajaan kahden euron hintaiset tuopit kourissa, puistokojujen tarjontaa ja yleistä elämänkuhinaa tarkkaillen. Takaraivossa kuitenkin kolkutteli koko ajan pelko ja syyllisyys. Odotin koko ajan, että puskista pomppaa minä hetkenä tahansa järjestysmies, joka repii bisset käsistä. Näin olisi tapahtunut Suomessa, muualla Euroopassa ollaan rennompia.

Suomalaisten festivaalien anniskelualueet ovat täyteen ahdettuja keskitysleirejä, joissa janoiset houkat jonottavat sinnikkäästi liian vähälukuisille oluthanoille saadakseen alimittaisen tuopin lämmintä ja ylihintaista peruslageria. Tosin Helsingin olympiastadionin konserttien tarjoilujärjestelyihin verrattuna keskiverto festari kaljakarsinoineen on kuin leppoisa keidas keskellä erämaata.

Rehevästi elämää sykkineessä Budapestissä tuli taas selväksi, miten standardisoitua elo täällä härmässä on. Kaksi suurta kaupan keskusliikettä on jakanut elintarvikemarkkinat keskenään, maanteiden varret on kyllästetty Hangosta Ivaloon samasta muotista valetuilla liikennemyymälöillä ja kansalaiset on käskyttämällä ja kyttäämällä kuohittu kuuliaisiksi.

Pieniä valonpilkahduksiakin toki on. Kuten Ravintolapäivä, jota vietetään nykyään muutaman kerran vuodessa. Tuolloin kuka tahansa voi perustaa päiväksi kadunvarteen, puistoon tai vaikka kotipihaansa ravintolan.

Tuntuu edelleen ihmeelliseltä, että Ravintolapäivän tapainen vapaa ruokakarnevaali on sallittu tässä sääntöjen ja tiukkapipoisten lakien luvatussa maassa.

Tarvitsemme lisää ravintolapäiviä ja vähemmän niuhotusta. Hei Suomi, relaa vähän.