”Hei kaikki, minulla on syöpä”

Katsottuani tuoreen Netflix-dokumentin Tig (2015) istuin sohvalla yhtä aikaa herkistyneenä ja hölmistyneenä. Voiko komiikan keinoin todellakin käsitellä aivan kaikkea? Missä menevät komiikan rajat, ja onko niitä edes?

Ohjelma alkaa, kun koomikko Tig Notaro kertoo lavalla uutisen: Minulla on syöpä. Tästä alkaa valtava suosio. Hänestä tulee ilmiö, jota revitään joka suuntaan. Tig ei edes tiedä selviytyykö hän.

Dokumentissa kiinnostavinta on aika esityksen jälkeen. Miten tehdä enää tavallista lavakomiikkaa, kun on juuri tehnyt komedian historiaa? Notaron itsetunto romahtaa, koska hän tietää, että hän ei voi ylittää edellistä esitystä. Lopulta Notaro nousee lavalle, ja aloittaa alusta.

Kuitenkin dokumentti jättää katsojan mieleen kysymyksen, onko Notaro esityksensä vanki koko loppuelämänsä. Hän ei tahdo päästä asiasta yli.

Dokumentti näyttää, mikä tekee hyvästä komiikasta loistavaa. Absoluuttinen rehellisyys. Jos haluaa olla enemmän kuin pelkästään hyvä stand up -koomikko, täytyy olla jäätävän rehellinen. Kuinka monen ihmisen persoona kestää sellaista? Että repii sielunsa auki yleisön edessä ilta toisensa jälkeen. Monet koomikot ottavat tietoisesti roolia lavalla, suojelevat itseään. Sillä tavalla saa aikaan pikkuhauskaa huumoria, mutta ei todella koskettavaa komiikkaa, jolla voi jopa muuttaa maailmaa.

Stand up -komiikasta on tullut yhä enemmän valtavirtaa Suomessakin. Samalla siitä on tullut osittain halpaa hauskuuttamista: vitsien kerrontaa. Lavakoomikon pitäisi kuitenkin olla se narri, joka kuninkaan hovissa sanoo ne asiat, joita muut eivät sano. Narri, jota kuningaskin kuuntelee, vaikka ei sitä myönnä.

Miten Notaron esitys sitten muutti maailmaa? Se siirsi komiikan rajoja hieman pidemmälle. Se auttoi syöpäpotilaita hyväksymään oman tilanteensa. Ja lopulta se näytti sen, mikä on ilmeistä.

Rehellisyydessä asuu valtava voima.