Hiiteen hipaisunäytöt!

Maailma on kutistunut kännykänkokoiseksi, mutta ympärillä on tyhjää, ja se pelottaa.

Yksinäisyys panee huutamaan. Hiplaamaan, näpläämään, olemaan kaiken varalta kaikessa mukana, kommentoimaan ja kertomaan jollekin jonkun koneen kautta, että minä täällä.

Mutta kukaan ei kuuntele ketään, ei ajattele mitä sanon, ei jatka ajatustani.

Miksi jatkaisi, kun kukaan ei jatka presidentinkään ajatusta ja saatanan tunarit ovat kuolleet. Ja valtaa se on sekin, että vaikenee. Siitäpähän oppii presidenttikin valtaoikeuksia, jos ei niitä muuten muista.

Ja kuka tässä ajatuksia jatkamaan, kun puolueessa on valtapeli kesken, vaalit tulossa ja keskustan ainoa keskustelija vilttiketjussa.

Tulin, näin, voitin. Siinähän se missio on. Vaan ehdinkö? Jos kuolema tuleekin ennen kuin olin eniten.

Entä jos Yhteisvastuukeräys on kesken ja hyvä kuolema ei ole ehtinyt tänne asti, kun en ole kirjettäkään kirjoittanut? Liekö osaa perillekään, kun on niin monta kertaa muutettu.

Entä jos tulee paha noutaja? Se pelottava. Televisiossa hiihtäjä ryömii jäätynyt räkä poskella ja selostaja sanoo, että sille tulee noutaja.

Kello käy, Mäntyrantaa ei näy ja pelko jumittaa mahassa. En tiedä, mikä sen nimi on, mutta lyhyttä kakkaa se tekee, vaikka minä en edes hiihdä!

Syön niin kuin käsketään, liikun mittarit ranteessa, lepään, sisustan, matkustan, juhlin, näyn. Mutta riittääkö se? Joku keksii huomenna uudet ohjeet ja olen taas ihan väärin ja noutaja löytää minut, koska haisen ulolta kuin vanha koira.

Jos kysyisi, kuka keksi kuolemanpelon, tekisikö Kaija Koo siitä laulun?

Kuolemassa pelottaa eniten elämättä jäänyt elämä. Että tässäkö se oli, suorittamisessa koko elämä, sähköjäniksenä juoksemisessa. Pysäkkejä ei ollut. Ei aikaa elää, tuntea, rakastaa, riidellä, sopia, niin ihanasti sopia.

Se oli veristä kilpailua ja välineurheilua. Nyt näytetään närhenmunat ja we are the champions! Todellisuudessa ystäväpalstalla kaltaistaan etsi keski-ikäinen ohuttukkainen reilusti lihava yst. vast. puh. lääh.

Ja armo ei käynyt siellä päinkään.

Syntymä ja kuolema ovat somessa. Polttojen välissä pitää päivittää facebook, että nyt se lapsi tulee ja matkalla vihille, että nyt se vapaus menee.

Hautajaisista lapsi twiittaa, että pappa pantiin penaaliin.

Kenelle muulle lapsi karheansuloisen kaipuunsa kertoisi, surunsa siitä, miten nyt fisustaa tai touhuaa jotain muuten vaan. Tai on vaikka hiljaa.

Kun juuri missään ei ole enää hiljaista. Meteliä on ollut niin kauan, että hiljaisuus on melkein oudompaa kuin kuolema. Mutta papat kestävät vielä hiljaisuutta. Se on mummojen mökötyksessä testattu.

Vanhempi pelkää kuolemaa enemmän kuin lapsi, joka suhtautuu mutkattomasti kaikkeen. Mutta oppii myös pelkäämään sitä mitä vanhemmat pelkäävät.

Kuolema on siivottu sivuun. Ulkoistettu. Kaikki hoidetaan ammatillisesti taholta käsin. Ja nyt näitä tahoja ei ole tarpeeksi. Yhteisvastuukeräys rysäyttää meidät hereille ja antaa sähkösokkeja.

Meille näytetään valokuvia kuolevista, joiden rinnalla luuranko on sympaattinen.

Mitä varhemmin ymmärrämme, että elämä on rajallista eikä se taivu suunnitteluun, sitä luonnollisempi kuolema on. Luonnollisempaa myös elämän epätäydellisyys, hauraus ja niin epärunollinen raihnaisuuskin.

Kansaa yritetään kaikin mahdollisin terveysterrorismin keinoin saada elämään pitkä elämä ja sitten taivastellaan, kun ei ne kuole millään.

Antakaa meidän elää ja kuolla pois elämästä kyllämme saaneena.

Rakastakaa meidät vanhoiksi. Älkää hävetkö, halveksiko, sysätkö syrjään. Katsokaa kauniisti. Vietelkää meidät elämään ja runoilijat punomaan runoja sotkuisten lankojen solmukohdista. Että ymmärrys kasvaisi.

Silloin me ohuttukkaiset paksujalkaiset kiskomme toisemme maaliin puh, lääh ja sallimme kaunishiuksisten gasellien kirmailla miten mielivät. Tässä kisassa tärkeintä on osanotto.

Ja kosketus. Sitä ihminen kaipaa ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Hellää kättä eikä mitään haitekkiä tai halihyljettä.

Hiiteen hipaisunäytöt, ihoa alle ikään katsomatta!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.