Hiljaisen viikon kiireessä

Väitetään, että kaikki on muuttunut. Ihmisen elämä, asiat ja asenteet ovat nyt täysin muuta kuin ennen. Politiikankin sanotaan muuttuneen.

Tavasta nähdä nykyaika näin, seuraa helposti menneisyyden vähättely. Totta onkin, ettei historiasta löydy suoria vastauksia ajan kysymyksiin.

Mitä hyötyä historian opiskelusta ja tutkimuksesta on, kyseltiin Jyväskylän yliopiston historian laitoksella 1970-luvulla. Siihen vastattiin, ettei mitään, muttei myöskään mitään haittaa.

Mutta asioiden ja ilmiöiden historian tunteminen on kaikesta huolimatta yksi tapa edes yrittää ymmärtää nykyaikaa.

”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä ja sanansa muuttuvat”, kirjoittaa Mika Waltari Sinuhe egyptiläisessä.

Kaikki ei ole toisin kuin ennen. Ihminen ei ole muuttunut.

Yksi tie Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ymmärtämiseen on perehtyminen 1800-luvun herätysliikkeisiin.

Herätysliikkeet ovat seurakuntien sisällä toimivia, organisoituja kansanliikkeitä, jotka vaikuttavat edelleen vahvoina. Ne ovat kristillisyyden suola.

Ne olivat ensimmäisessä vaiheessa tavallisen kansan radikalismia kirkon auktoriteetteja – muun muassa kirkkoherrojen mahtiasemaa vastaan. Ne olivat heräämistä yksilökohtaiseen kristillisyyteen. Oikean ja väärän määrittely ei ollutkaan pappien yksinoikeus, vaan ihminen sai luottaa omantuntonsa ääneen ja armoon.

Herätysliikkeet raivasivat tilaa uudelle käsitykselle ihmisestä seurakunnan jäsenenä. Samalla ne olivat ensimmäinen vaihe tiellä kohti kansalaisyhteiskuntaa, sillä suhtautuminen myös maallisiin vallanpitäjiin alkoi muuttua. Kansa alkoi vaatia velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia. Tulivat työväenliike, nuorisoseurat ja monet muut yhteiset edistyspyrkimykset.

Herätysliikkeiden tuntemisen ja niiden tutkimisen tärkeyttä kiistää tuskin kukaan. Muun muassa tästä syystä teologian tohtori Seppo Suokunnaksen tutkimus Evankelisen liikkeen isä F. G. Hedberg 1811–1893 (Sley 2011) on perusteellisuudessaan merkittävä tietopaketti.

Teos piirtää kokonaiskuvan evankelisen herätysliikkeen – hedbergiläisyyden – synnystä elämäkertatutkimuksen kautta. Teos laajentaa ja syventää kuvaa evankelisuudesta ja laajemmin kirkosta 1800-luvun Suomessa.

Hedberg oli pappi ja luterilainen opettaja, jonka elämäntyö vaikuttaa edelleen myös Keski-Suomessa. Se näkyy muun muassa Jyväskylässä Luther-kirkon toiminnassa ja Karstulan evankelisen kansanopiston työssä. Hedbergin perintö elää myös rukoushuoneyhdistysten toiminnassa muun muassa Karstulassa, Pylkönmäellä, Saarijärvellä ja Äänekoskella.

Vaikka Waltarin näkemys ihmisen muuttumattomuudesta on totta, niin ainakin tuntuu siltä, että ajan riento on nopeutunut. Kaikilla on kiire.

Ei ehditä pyhittää lepopäivää. Hiljentymiseen, pyhyyden kokemiseen ei ole aikaa.

Elämä on kuin vilkkaalla pikkupojalla, jolla pöytään istuessa oli niin kiire, ettei ollut aikaa ruokarukoukseen. Mutta poika ehti sentään ristiä kätensä ja sanoa hätäisesti: ”Niinkus tiedät!”