Hipsterin identiteettikriisi

Vaikka mainitsenkin kohta useamman kerran nimen Lana Del Rey, ei tämä kolumni käsittele häntä. Lanan huulista, dekandentista americanasta, laadukkaan levyn tekemisen vaikeudesta, pop-lyriikan latteudesta ja taiteilijan autenttisuudesta on jauhettu jo riittämiin muun muassa uusimmassa Rumbassa (2/12) sekä Imagessa (2/12).

Tämä kolumni kertoo katu-uskottavuudesta.

 

26-vuotiaan amerikkalaislaulajatar Lana Del Reyn single Video Games leimahti viime kesänä supernovan tavoin seuraavaa hypetyksen kohdetta hakevan vaihtoehtokulttuurin tutkassa. Del Reyn 1960-luvun nostalgiaa ja modernia tuotantoa jalostava, elokuvamainen pop vaikutti ihanteellisen kyyniseltä, mutta samalla omaehtoisen raikkaalta.

Mutta niin usein, kun joku pulpahtaa tuntemattomuuden sameista syvyyksistä menestyksen pintavesiin ja alkaa kauhoa varmoin ottein kohti tähteyden satamaa, alkaa ympärillä kierrellä vihaajien makrilliparvi. Väitettiin perättömästi, että syntymänimen Elizabeth Grant saanut poplaulajatar teki uraa miljonäärivanhempiensa rahoilla.

Born to Die -albumin neitseellistä auraa tahrasi se, että Del Rey oli yrittänyt breikata jo aiemmin nimellä Lizzie Grant. Albumia tuotti peräti yhdeksän tuottajaa, joten persoonallinen luomuleima olikin nyt vaihtumassa kovaa kyytiä muoviseksi supermarket-tuotteeksi.

Ja voi kyynel, kun ne levyn sanoituksetkin ovat niin korneja tekeleitä.

 

Kas näin oli internetissä roikkuva, musiikkimediaa vasemmalla silmällä selaileva, iPhonella twiittaava hipsteristö kiidätetty concordella korkeuksiin ja tipautettu käytetyllä laskuvarjolla kesken matkan alas. Olo oli tyrmistynyt ja tokkurainen, kuin teinillä ensikännien jäljiltä.

Lana Del Rey ei ollutkaan levyään varten tullut hyväksikäytetyksi, hylätyksi ja kasvanut kaduilla eläen hampurilaisbaarien jätteillä, ryhtynyt vastentahtoisesti ilotytöksi, kirjoittanut kokemuksistaan tulitikun valossa riipaisevia lauluja, äänittänyt niitä vanhalla mankalla bussiaseman vessassa ja julkaissut niitä nevadalaisella independent-levymerkillä, jota pyörittää Jim Morrisonin haamu.

Elisabeth Grant onkin aivan tavallinen, keskiluokkainen nainen, joka on vain kirjoittanut, säveltänyt ja laulanut levyllisen keskinkertaisia tai sitä parempia kappaleita.

Kuinka meitä onkaan petetty! Artistista epämääräisesti muodostamani haavekuva ei vastannutkaan niitä odotuksia, joita olin perusteetta ja täysin ulkomusiikillisista syistä hänelle asettanut.

 

Katu-uskottavuus on jännä juttu. Se saa äijät juomaan kesähelteen lämmittämää olutta, vaikka mieli tekisi maistaa jääkylmää margaritaa. Sen seurauksena tytöt värjöttelevät pillifarkuissa talvipakkasella munasarjat jäässä haaveilemassa villahousuista.

Uskottavuus estää sanomasta ”rakastan sinua” ja ”anteeksi”.

Katu-uskottavien kattojärjestö skenepoliisit huolehtii siitä, että kaikki yli kaksi kuukautta vanha ja yli 20 ihmisen diggaama julistetaan kaupalliseksi. Skenepoliisit varmistavat, että Reginan konsertissa ei soiteta Kotiteollisuutta eikä Cannibal Corpsen keikalla Coldplayta.

Katu-uskottavan on alati pohdittava, että onhan tykkäämiseni ironista. Sillä jos tunnustaisi rehellisesti pitävänsä Matti Nykäsen Yllätysten yöstä, altistaisi itsensä kohtaloista kauheimmalle: ivalliselle huomautukselle.

Ironiaa, jota hipsterkin osaa arvostaa, on se, että erikoisuudentavoittelijoille tavallinen on kuolemaakin kauheampaa samalla kun taviksille erikoinen on teennäistä pelleilyä. Niin tai näin, on katu-uskottavuus koetuksella.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.