Historia ei ole sama kuin menneisyys

Eräs hokema kertoo kansasta, joka ei hallitse nykyisyyttään koska ei tunne menneisyyttään. Niinpä myös pakolaisille pitää opettaa Suomen historiaa, tarinaa siitä, kuinka meistä tuli se mitä nyt olemme. Maailman paras, mäkihypyssä menestynyt kansa – takapajuinen mutta vapaa.

Kaunis ajatus kansasta, joka löytää oman menneisyytensä, on kuin satu, jossa prinssi rohkea kohtaa rakastettunsa, sen oikean.

Todellisuudessa historia ei ole sama asia kuin menneisyys. Historia on tulkintaa. Menneisyyttä ei ole olemassa ilman siitä tehtävää tulkintaa.

Kun kansa etsii itseään uudessa historiallisessa tilanteessa, historia toimii kahdella tavalla, lääkkeenä tai myrkkynä. Muutoksen aikana kehotus opiskella historiaa voi olla yhtä hyvin typerä kuin viisaskin.

Lehdistö käyttää hyväkseen ajatusta, jonka mukaan historian opiskelu tekee hyvää – markkinat kiiltäväpaperisille, historia-aiheisille liitteille ja teemanumeroille tuntuvat vuosi vuodelta lisääntyvän. Yleisin historian laji näissä on sotahistoria.

Sotahistorian opiskelua perustellaan toisaalta nostalgialla ja halulla kun­nioittaa sotasankareita, toisaalta ajatuksella ”ei koskaan enää”.

Tarkoitus on tietysti hyvä: kansa tarvitsee tietoa. Toinen yleinen historiaa koskeva hokema onkin, että meidän pitää ottaa historiasta opiksemme. 2 500 vuotta sitten Kungfutse oli sitä mieltä, että historian opiskelu toimii jonkinlaisena moraalisena oppaana.

Menneisyyttä tutkimalla opimme, miten kannattaa ja miten ei kannata toimia.

Suomen historian professori Pertti Haapala on huomauttanut, että illuusio omasta erinomaisuudesta voi olla vaarallinen. Yhdistyessään omahyväiseen itse­tehostukseen faktojen varjolla historia, erityisesti populaarihistoria, toimii itsetehostuksen, uhon ja kansallistunteen välikappaleena.

Kehotus oppia historiaa on yhtä vanha kuin historiankirjoituskin. Historiaa voi vihata juuri siksi, että se tuudittaa lukijansa omahyväiseen horrokseen. Historiaa on pidetty haudankaivajana, jonka kaivamaan kuoppaan hautautuvat nykyisyys ja muutos.

Sanotaan, että tietämys sodasta ja sen historiasta voi auttaa meitä välttämään sodat tulevaisuudessa. Tähän voi vastata: minä kyllä osaan välttää sodan, jos sellainen todellisuudessa tulee vastaan. Tähän viisaaseen päätökseen ei tarvita historian oppikirjaa.

Tärkeintä on tiedostaa, mitä historialla tarkoitetaan ja ettei historia ole itse syypää omaan konservatiivisuuteensa.

Historiaa voi käyttää lyömäaseena, jolla oikeutetaan se, mitä kulloinkin halutaan, esimerkiksi kapitalismi tai väkivalta. Tai todistuskappaleena: ”Katso, historia osoittaa, että…” – aivan kuin olisi olemassa menneisyys ilman sen kirjoittajaa.

Historiaan kohdistuva epäilys liittyy juuri tähän. Historialla on usein päämäärä, joka on sama kuin sen kirjoittajalla. Se sama, johon kaupan kassalla törmäämme, populistinen, miespuolisten voittajien historia, jota käytetään arvokonservatiivisen nostalgian välikappaleena.

Kirjoittaja on yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta kiinnostunut freelancer.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.