Historian vanki

Voi, kuinka me taas nauretaan. Janne Ukonmaanaho rämpii 3?000 metrin Suomen mestariksi ajalla, josta pitäisi repiä minuutti pois, jos aikoo menestyä kansainvälisellä tasolla.

Katsomotuomioistuin lyttää tällaiset ukonmaanahot tylysti. Siellä tiedetään, kuinka tässä maassa sentään ennen osattiin juosta. Siellä muistellaan, kuinka jo joku Rinteenpää kulki 1950-luvulla surkeakuntoisella radalla kovempaa kuin nämä nykyajan pullamössönuoret.

”Joutaisi tuokin pysyä kotonaan”, saattaa kuulua lopullinen tuomio.

Tuomioistuin on tavallaan oikeassa. Suomalainen kestävyysjuoksu voi huonosti.

Syytettynä vain on väärä mies.

Ukonmaanaho on historian vanki. Hän ei ole Nurmi, ei Virén, ei edes Kuha tai Ulmala. Tässä maassa Euroopan tasolla kelvollinen kestävyysjuoksija ei ole vieläkään yhtään mitään.

Emme me ymmärrä Ukonmaanahon arvoa, vaikka hän on tehnyt uraansa supisuomalaisella tyylillä. Hän on lyönyt päätään seinään. Kun se ei ole auttanut, on hän ottanut vauhtia ja takonut päätään seinään yhä kovempaa.

Välillä Ukonmaanaho on ollut niin pahassa ylikunnossa, että kävely postilaatikolle on tuntunut ylivoimaiselta tehtävältä, eikä se laatikko Ylikiimingissäkään sentään niin hirvittävän kaukana ole. Estejuoksijaa ovat piinanneet pahat loukkaantumiset, jotka monen muun tapauksessa olisivat lopettaneet uran jo monta vuotta sitten.

Ukonmaanaho on jaksanut vaikeuksien läpi. Viime kesänä Ukonmaanaho juoksi EM-finaalissa ja nyt hän on Jukka Keskisalon lopettamispäätöksen jälkeen ainakin ratamatkoilla Suomen paras mieskestävyysjuoksija. Ei se hassummin ole raskaan työn raatajalta, joka vielä kaiken lisäksi on lyhyiden juttutuokioiden perusteella mukava ja leppoisa heppu, niin kuin pohjoisemman Suomen asukit usein ovat.

Suotta me siis Ukonmaanaholle nauretaan.

Huolestua pitäisi siitä, mikä on tilanne Ukonmaanahon takana. Naiskestävyysjuoksussamme on tällä hetkellä paljon hyvää, mutta miesten tilanne on todella surullinen. Vaikka vanhojen muistelu on osin typerääkin, niin on se aidosti hätkähdyttävää ymmärtää, että 1920-luvun Paavo Nurmi taistelisi tasaisesti Suomen mestaruudesta nykypäivän juoksijoiden kanssa.

Sille faktalle voisi jo nauraakin, ellei se itkettäisi niin paljon.

Samaan aikaan Suomessa on yhä käynnissä jonkinlainen kestävyyskuntoilubuumi. Maratonin ja puolimaratonin suorittajia on vuosittain hämmästyttävän paljon. Aikuisiällä kovasta lajista innostuneet eivät kuitenkaan paranna huippu-urheilun tilaa.

Toiveet on melkein syytä asettaa heidän lapsiinsa.

Kenties me vielä joskus nauretaan taas ilosta. Ilman ilkikurisuutta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.