Hitchcockin rikas suhde taiteisiin

Alfred Hitchcock (1899–1980) oli kiinnostunut eri taidemuodoista läpi elämänsä. Kymmenen vuotta sitten kohistiin Suomessa myyttisen taiteilijamme Helene Schjerfbeckin luomien omakuvien ja Hitchcockin Linnut (1963) -elokuvan naiskuvien välisistä yhteyksistä. Ranskalaistaiteilija Laurent Fiévet todisti väitöskirjansa myötä näitä tasoja ja visuaalisesti yhteyksiä näytti olevan, vaikka myös muuta väitettiin.

Hitchcockin elokuvien tyyli ja estetiikka vetävät vertoja nykytaiteen hienoimmille saavutuksille. Hän oli tunnetusti tarkka yksityiskohdista ja piirsi elokuviensa kohtaukset etukäteen. Tässä mielessä Hitchcock oli paitsi viihdyttäjä myös suuri taiteilija, jonka käsissä kovin tavallisiltakin vaikuttavat kauhun ja romanssin yhdistelmät kasvoivat yllättäviksi tiivistyksiksi jännityksen, rakkauden ja epätoivon maisemista.

Hitchcockin elokuvissaan maalaamat tunteiden ja odottamattomien tapahtumien yhdistelmät, makaaberi huumori, tirkistely ja erityiskiinnostus ihmismieleen kuuluvat kaikki modernin taiteen ydinpiirteisiin. Syvien pakkomielteiden ja ahdistuksen sävyjen hahmottajana Hitchcock oli Jean Cocteaun, Salvador Dalin ja Pablo Picasson jäljillä. Ei ollut sattumaa, että juuri Dali suunnitteli Hitchcockin Noiduttu (1945) -elokuvan surrealistisen unijakson.

Hitchcock pyrki luomaan puhdasta elokuvaa, kokonaisvaltaista taideteosta. Hitchcockiin vaikutti viktoriaanisen ajan Englanti monin tavoin: Edgar Allan Poen jännitteiset tekstit kiinnostivat häntä erityisesti, samoin kuin Baudelairen, Flaubertin, Oscar Wilden ja Monroe Beardsleyn kirjalliset aihiot. Hitchcockin taiturilliset roolikehitelmät lähenevät James Joycen teoksissaan luomaa tajunnanvirtaa.

Surun, melankolian, fetisismin, syyllisyyskompleksin, neuroosien ja jopa nekrofilian sävyt leimaavat mestarillista Vertigo – punainen kyynel (1958) -elokuvaa, jonka heijastukset tuovat mieleen John Everett Millais’n Ophelia (1852) -maalauksen. Goya, Velázquez, Klee ja De Chirico kummittelevat kuvineen Hitchcockin visuaalisuuden taustalla.

Edward Hopperin maalauksilla on intiimi yhteys Hitchcockin tuotantoon. Hopperin Lighthouse Hill (1927) on kuin Rebekka (1940) -elokuvan uusgoottilainen linna ja House by the Railroad (1925) innoitti Psykon (1960) kauhujen talon ulkomuotoa. Hopperin Room for Tourists (1945) taas inspiroi Hitchcockin Epäilyksen varjoa (1943) ja Night Windows (1928) Takaikkunan (1954) pihapiirin luontia.

Musiikin käyttö oli Hitchcockille olennainen osa teosten psykodraamaa ja musiikilliset motiivit lävistävät teoksia 39 askelta (1935), Nainen katoaa (1938), Muukalaisia junassa (1951) ja Vaarallinen romanssi (1959). Richard Wagnerilla oli suuri vaikutus Hitchcockiin, jonka hovisäveltäjän Bernard Herrmannin sävelkieli kuulostaa kuin Wagner-oopperalta erityisesti Vertigossa. Myös Psykon ja Marnien (1964) musiikki on poikkeuksellisen intensiivistä.

Hitchcockin elokuvilla on taidemuotoja yhdistävä merkitys, jonka mukaisesti valkokankaan varjomaailman painajaiset, väreilevät ristiriitaisuudet, harhanäyt ja hypnoottiset kuva- ja äänimotiivit saavat jännityksen mestarin käsissä aikaan monilla tavoin ainutlaatuista ja oivaltavaa kerrontaa.