Hokemat ja käytännöt

Terveydenhoitoon liittyviä hokemia riittää. Yksi hokemista on korostaa potilaan – tai siis asiakkaan – valinnanvapautta. Ajatuksena on, että potilas voi parhaaksi katsomallaan tavalla valita joko yksityisen tai julkisen terveydenhoidon – aivan sen mukaan minkä asiakas itse uskoo tapauksessaan olevan viisainta.

Ideaalina on, että valinnanvapauden ei katsota olevan joko–tai-valinta: valinnanvapauden nimissä potilaan uskotaan voivan esimerkiksi sopivasti yhdistellä julkista ja yksityistä hoitoa. Käytännössä valinnanvapaus on kuitenkin vain niillä, joilla on vara maksaa yksityisestä hoidosta.

Toinen – edelliseen liittyvä – hokema on, että julkinen ja yksityinen terveydenhoito tukevat ja täydentävät toisiaan.

Potilaan näkökulmasta voi tuntua, että yksityinen ja julkinen ”täydentävät” toisiaan liiankin tehokkaasti – jopa päällekkäisyyksiin saakka.

Tältä ajatukselta ei voi välttyä, kun yksityisen – kuten työterveyden – ja julkisen välissä seilaava potilas laitetaan samoihin tutkimuksiin vain muutaman viikon välein.

Toki usein syynä on perustellusti tiukasti suojatut potilastietojärjestelmät, jotka eivät keskustele keskenään. Eivät silloinkaan, kun potilas hartaasti haluaisi tietojensa kulkevan molempiin suuntiin.

Tietojärjestelmien keskinäisen keskustelemattomuuden vielä ehkä ymmärtää teknisenä ongelmana, mutta kurjinta on, jos hoitavat ihmiset eivät keskustele keskenään ja tartu puhelimeen silloin kun siihen on ilmiselvä tarve.

Tällaisen tarpeen luulisi usein syntyvän jo tehtyjen tutkimusten selville saamiseksi.

Tuttavalleni tehtiin julkisessa terveydenhoidossa uudelleen tasan sama ultratutkimus, joka oli tehty runsas viikko aiemmin työterveydessä. Hänellä itsellään oli kassissaan jopa kyseiset kuvat. Uusi tutkimus silti vaadittiin.

Toisessa tapauksessa potilas lähetettiin turhaan röntgeniin hankkimaan säteilyä vain vajaan kahden kuukauden sisällä. Turhaa kuvaus oli, koska jo ensimmäisistä kuvista näkyi, että tällä saralla asiat olivat kunnossa.

Potilaan ihmetellessä kuvaukseen uudelleen joutumista hänelle kerrottiin, että yksityisen erikoislääkärin lähete oli ollut puutteellinen (ruksi aikaisemmista kuvauksista puuttui). Tarkennussoittoa lähettävälle erikoislääkärille tai potilaalle ei kuulemma voinut tehdä, koska muutoin yhden henkilön aika kuluisi lukuisten ja alati toistuvien puutteellisten lähetteiden perään soittelussa. Siksi päädytään uuteen, omaan tutkimukseen.

Väistämättä mieleen tulee, että tässä on nyt kyse siitä paljon puhutusta terveydenhuollon tehottomuudesta – ja ehkäpä hitusen myös ennakkoluuloista ja arvovaltakysymyksistä. Hoitotiede ei tosiaankaan ole insinööritiedettä. Niinpä myös nämä inhimilliset piirteet voivat joskus putkahdella esiin.

Harmi vain kun yhtäällä terveydenhuollossa työtä tehdään ylikierroksilla ja toisaalla päällekkäisyyksiä ei tarmokkaasti yritetäkään välttää. Monesti päällekkäisyyden välttämiseksi yksi puhelinsoitto riittäisi. Se saattaisi olla sittenkin tehokkaampaa kuin uudet tutkimukset.