Huippu-urheilujärjestelmä kaipaa päivitystä

Keski-Suomessa vietetään tällä hetkellä urheilun juhlaa. Parasta aikaa Jyväskylässä käydään yleisurheilun Kalevan kisoja. Noin 500 vapaaehtoisen voimin järjestettävät kisat houkuttelevat toistakymmentä tuhatta katsojaa uudistetun Harjun stadionin katsomoihin. Huippu-urheilu kiinnostaa edelleen meitä suomalaisia.

Vilkaisu viime vuosien arvokisojen tilastoihin herättää toisaalta huolen suomalaisen huippu-urheilun tilasta ja suunnasta. Torinon ja Pekingin olympiadilla Suomi saavutti 13 mitalia. Vancouverin ja Lontoon olympiadilla mitaleja tuli enää kahdeksan ja Sotshin ja Rio de Janeiron olympiadilla vain kuusi.

Oma lukunsa on myös menestyksen rakenne. Toisin kuin esimerkiksi monissa lajeissa ja laajalla rintamalla menestyvässä Ruotsissa, Suomen asema muiden maiden joukossa on hiipunut samalla kun menestys meillä on painottunut tiettyjen lajien tai yksilöiden varaan.

Huolestuttavinta tilanteessa on se, että hiipuminen on tapahtunut aikana, jolloin julkista rahoitusta on merkittävästi kasvatettu. Tätä nykyä liikunnan ja urheilun saanto veikkausvoittovaroista on noin 150 miljoonaa euroa vuodessa.

Huippu-urheilijat itse eivät ole tästä lisärahoituksesta tosin hyötyneet, vaan sillä on enimmäkseen tuettu liikunnan ja urheilun hallintoa ja byrokratiaa. On selvää, että suomalainen huippu-urheilujärjestelmä kaipaa kipeästi päivittämistä.

Kansainvälisten vertailujen mukaan urheilumenestystä saavuttavat maat, joissa huippu-urheilu organisoituu selkein periaattein, rahat kohdentuvat oikein ja tavoitteet ovat selkeitä. Menestyvät maat osaavat myös hyödyntää kaiken käytössä olevan tietotaidon ja resurssit tehokkaasti. Meillä Suomessa tekemistä on melkeinpä kaikkien näiden vaatimusten kanssa.

Kiireellisintä olisi yksinkertaistaa Suomen huippu-urheilujärjestelmän rakenteita. Suomessa on siirryttävä järjestelmään, jossa suomalaista huippu-urheilua johtaa Olympiakomitea. Valtiovallan tulee antaa Olympiakomitealle tähän riittävät resurssit ja vaikutusmahdollisuudet niissä asioissa, jotka selkeästi tukevat suomalaisen huippu-urheilun edistämistä.

Lisäksi erityistä huomiota on alettava kiinnittää nuoriin urheilijoihin. Heidän ammattimaisen harjoittelunsa tueksi on lisättävä valtion rahoitusta. Sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuuden uudistuksessa on otettava erityiseen tarkasteluun nuorten urheilijoiden sosiaaliturvan tarve.

Myös muita välineitä on kehitettävä nuorten urheilijoiden tukemiseksi. Yksi tällainen väline voisi olla valtion usean vuoden aikana pääomittama Olympia-rahasto yhdessä Olympiakomitean kanssa.

Rahaston tuottoja käytettäisiin urheilijoiden polkua ja huippu-urheilun ohjelmia tukeviin hankkeisiin. Urheilijarahasto ei kuitenkaan korvaisi urheilijoille jaettavaa urheilija-apurahaa vaan olisi nimenomaan sitä täydentävä järjestelmä.

Toinen yhtä tärkeä urakka liittyy liikunnan ja urheilun valtionavustusjärjestelmän uudistamiseen. Jotta yhteiskunnan nyt jakama raha tavoittaisi kaikki suomalaiset, on käytäntöjä selkeytettävä ja valtionavustusharkinnassa on annettava erityistä painoarvoa toiminnan tuloksellisuudelle. Tämä pätee myös harkinnanvaraisiin avustuksiin.

Olisi myös syytä selvittää, voitaisiinko järjestöjen oman varainhankinnan vähentävä vaikutus valtionavustuksiin poistaa. Näin luotaisiin järjestöille myös lisää kannustimia oman varainhankinnan kehittämiseksi.

Seuratuki on ollut yksi onnistuneimpia matalan kynnysten harrastusmuotojen tukemista. Nykyinen seuratuki ei kuitenkaan riitä kalliimpien lajien hintojen alentamiseen. Seuratuen jäntevöittäminen edellyttäisi ohjaus- ja avustuskäytänteiden uudelleen järjestämistä. Näin voitaisiin vahvistaa urheiluseurojen asemointia kansalaisjärjestöinä.

Töitä siis riittää monella sektorilla, jotta suomalainen huippu-urheilu voisi taas saada sen aseman, jota kansa siltä vaatii. Suomalaiset urheiluhulluna kansana ansaitsevat menestystä.

Kirjoittaja on kokoomuksenkansanedustaja Keski-Suomesta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .