Humuttelua ja kansainvälisyyttä

Kävelin noin kuukausi sitten lasten kanssa urheilukentälle. Kotona seinät kaatuivat päälle ja ajattelin viedä tyttären ja ilmalentoihin vielä kykenemättömän pojankin pituushyppypaikalle. Vastuullinen isähän kannustaa liikkumaan, eikö niin?

Perillä odotti kissankokoisilla kirjaimilla raapustettu kyltti ”Kenttä suljettu”. Hyppimään silti menimme, mutta liikunnan ilojen sijasta terävä tytär taisi potea lähinnä huonoa omatuntoa, kun hän ymmärsi, että rikoimme kieltoa. Minä tunsin itseni huonoksi isäksi.

Suomalaiselle yleisurheilulle kokemuksemme ei merkitse mitään. Vaikka lapseni olisivat perineet jopa molemmat nopeat soluni, ei heistä huippupituushyppääjiä taida tulla.

Mutta. Huolestuinkin muiden palokkalaisten puolesta. Ja samassa suomalaisen yleisurheilun puolesta. Käsittämättömillä kielloilla laji tuskin lähtee nousuun.

Kielloista kärsii urheilija.

Pari viikkoa sitten kävin Laukaassa ampujien majalla haastattelemassa ampumahiihtäjiä. Harmikseni minulla ei ollut mukana humu-ryhmän ukkoja tai ketään muutakaan liikuntapäättäjää. Olisi siinä ollut ihmettelemistä heilläkin.

Ahdas ampumapaikka, jota reunustivat toisella puolella rakennustöiden siirtomaat ja toisella liian isoiksi vuosien varrella ehtineet puut. Laikkojen edessä rehotti ylipitkäksi kasvanut heinä ja muutenkin tuntui, että oltaisiin ennemmin oltu jossain vanhassa DDR:ssä kuin 2000-luvun Suomessa.

Parastahan keikassa oli, että näissä oloissa harjoittelevat lajin lupaukset eivät alkeellisista olosuhteistaan valittaneet. He tekivät töitä. Ehkäpä heille oli kerrottu, että DDR:stä tuli aikanaan kovia ampumahiihtäjiä. Ehkä niin.

Fakta silti on, että kärsijän roolissa tässäkin tarinassa on urheilija.

Vihdoin päästään tähän viikonloppuun. Suunnistuksen SM-kisat järjestettiin aivan keskellä ei-mitään, jopa metsien lajin mittakaavassa. Metsän keskellä olisivat muiden lajien edustajat ihmetelleet, mihin täällä järjestetään VIP-aitiot ja missä säilytetään alkoholit.

Äänekoskella ja Saarijärvellä ei ihmetelty. Äänekoskella sateessa teltan tarjoama suoja ja hernekeitto kelpasivat varmasti jokaiselle ja Saarijärven pelloilla kypsytelty loimulohi oli luksusta, josta aitiokansa voi vain haaveilla.

Pohtimista riitti kisoissakin. Seuduilla, joissa yleensä liikkuu vain karhuja ja muita petoeläimiä, rynnisti nyt kansalliseksi kilpailuksi hämmentävän paljon kansainvälisiä tähtiä. Lauantaina miesten SM-kisassa viiden parhaan joukossa oli neljä ulkomaalaista, ja silloin täytyy jotain olla pielessä. Siis muutakin kuin se, että Suomen miesten vauhti ei kestä kansainvälistä vertailua.

Minun mielestäni suomalaista seuraa edustavien ulkomaalaisten osallistuminen SM-kisoihin on hyvä asia ja kisan voittavalle ulkomaalaiselle voi antaa komeita palkintoja. SM-mitalit sen sijaan olisi syytä jättää suomalaisille, mutta ei niinkään sen kalisevan esineen takia. Ajatelkaapa esimerkiksi lauantaina kahdeksanneksi kolmanneksi parhaana suomalaisena sijoittunutta Mikko Siréniä. Sirén on nuori sälli, joka varmasti kaipaa sponsoreita. Hän kulkisi aika paljon mieluummin hattu kourassa SM-pronssimitalistina kuin SM-kahdeksikkona.

Nykyisellä systeemillä kärsii urheilija.

Kuten niin usein.