Huolettomuuden hintana voi olla henki

Yhtenä hetkenä sitä ajelee autolla kaverin luota lapsuuden kotia kohti, kuuntelee radiosta tulevaa musiikkia ja ajattelee omia asioitaan, miettii läheistä, joka on sairas ja on hieman huolissaan. On tavanomaisen ankea ja pimeä, sateinen ilta, muuta liikennettä ei näy missään.

Seuraavana hetkenä sitä kääntyy risteyksestä oikealle ja huomaa edessään jotain. Ehtii tajuta sekunnin sadasosan ajan, että nyt käy huonosti. Sitten rysähtää.

Seuraavaksi huomaa katsovansa oikealle. Siellä, ilmassa, lentää mopoilija, unenomaisesti, vilahtaa ohi näkökentästä kunnes saavuttaa maanpinnan metrien päässä. Vilahduksessa mopoilija on maassa, auto pysähdyksissä, konepelti rytyssä, itse shokissa. Radio vain jatkaa soimistaan.

SITÄ NOUSEE AUTOSTA nopeasti, juoksee mopoilijan luo soittaen samalla hätänumeroon. Kysyy mopoilijalta, onko se hengissä. Se ei vastaa mitään. Sekunnit tuntuvat ikuisuuksien mittaiselta. Sitä jatkaa kyselemistä ja lopulta mopoilija ääntelee, alkaa itkeä ja valittaa jalkaansa. Sitä yrittää auttaa mopotytöltä kypärää pois päältä samalla, kun juttelee hätäkeskuksen päivystäjän kanssa. Joku toinen autoilija on jo pysähtynyt paikalle ohjaamaan liikennettä.

Seuraavana paikalle saapuvat ambulanssit ja poliisit, pillien ääni raastaa korvia. Sitä itkee eikä osaa lopettaa. Poliisi jututtaa ja puhalluttaa, yrittää rauhoitella.

Seuraavana päivänä tulee tuomio: olin väistämisvelvollinen ja seurauksena on kirjallinen huomautus. Onneksi tytölle ei käynyt pahemmin, oikea nilkka murtui, ja sekin on tarpeeksi. En voi lakata miettimistä, mitä olisi tapahtunut, jos kyseessä olisi ollut jalankulkija tai pyöräilijä. Mopoilijalla oli sentään kypärä.



SUOMESSA SATTUU KAIKKIAAN yli 100 000 tieliikenneonnettomuutta vuodessa, siis noin 278 onnettomuutta joka ikinen päivä. Näissä onnettomuuksissa kuolee noin 400 ja loukkaantuu lähes 8 500 ihmistä.

Olen nyt aiheuttanut yhden onnettomuuden ja yhden loukkaantumisen ja tajunnut, että jokaisen numeron takana voi olla traumaattisia muistoja.

Autoilijana mietin usein ennen, että osaan kyllä ajaa, enhän ole koskaan saanut edes ylinopeussakkoja seitsemän vuoden autoilun aikana, ja mitä se radion kuuntelukaan muka haittaa. Vasta kolarin jälkeen tajusin konkreettisesti, kuinka hidas ihminen on, kun liikutaan vähääkään suuremmilla nopeuksilla ja tappava ajopeli on alla. Sitä on ihan tuskallisen hidas, kuin sivustakatsoja, täysin avuton.

PYÖRÄILIJÄNÄ TAAS MIETIN usein ennen, että osaan kyllä pitää itsestäni huolen ja väistää muita, autojakin. Mutta mitä jos autoilijalla onkin huono päivä, alentunut vireystila, väsynyt olo, rattijuopoista puhumattakaan? Mitä jos se jarruttaa, muttei vain ehdi väistää?

Tänä vuonna toivoinkin joulupukilta lahjaksi pyöräilykypärää. Tuuriin tai omiin taitoihin kun ei kannata liikaa luottaa. Huolettomuuden hintana voi olla oma, tai autolla liikuttaessa myös jonkun muun, henki. Kaikki eivät saa toista tilaisuutta. Juuri se ensimmäinenkin kolari voi tappaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen toimitussihteeri, joka aikoo ajaa joulupyhinä varovasti ja muistaa huomioida etenkin risteävät kevyen liikenteen väylät.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.