Huonosta vaimosta kelpo emännäksi

Mietin tässä taannoin yömyöhään jotain ihmeen jalkapallon EM-kisoja katsoessani, että minut on totaalisesti emännöity. Mies herätti keskellä yötä, että "nyt ne rankkarit alkaa" ja minä jännittyneenä pomppasin sängyssä istumaan. Tajusin vasta tilanteen mentyä ohi, että mitä ihmettä. Mies herättää naisen keskellä yötä katsomaan kun isot pojat potkii palloa verkkoon. Ei helkutti, jotain on pielessä.

Kyse on tietysti isommasta asiasta. Yleensä naiset ovat optimisteja, jotka potentiaalisen miehen tavatessaan ajattelevat, että kyllähän tuo kelpaa kun vien sen parturiin, hankitutan sille uusia vaatteita ja voishan tuolle tyylille yleensä tehdä jotain...

Naiset siis näkevät poikaystävänsä kehittämisprojektina, joka alkaa pienistä asioista ja päättyy monesti siihen, että mies on tyttöystävän tuunaama. Sitten nainen on tyytyväinen, ja miehestä on saatu muokattua haaveiden poikaystävä.

Yleensä miehet ovat jopa melko suostuvaisia tähän muutosleikkiin, eivätkä jaksa itkeä vanhojen vaatteidensa perään kovin kauan. Naiset tekevät haluamiaan muutoksia niin vähitellen, ettei mies usein edes huomaa käyvänsä läpi mitään paranteluprojektia.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos yleensä naiset muokkaavat poikaystäviään itselleen sopivammaksi, olen huomaamattani joutunut mieheni tuunaamaksi. Kun tapasimme, en ollut koskaan keittänyt kotona mitään makaronia kummempaa. En osaa vieläkään kokata häävisti, mutta pari viikkoa sitten sain ukon houkuttelemana leivottua pullaa ja sämpylää alusta alkaen itse.

Se ei ehkä kuulosta ihmeeltä. Pitää kuitenkin ottaa huomioon, että vielä kaksi vuotta sitten kun minua pyydettiin laittamaan perunat kiehumaan, kaadoin säkillisen multaisia perunoita kattilaan ja eikun tulille. Mistäs sen tietää, että ne pitäisi pestäkin...

Lisäksi kavahdin urheilua, eritoten jääkiekkoa. Sanoinkin eräälle ystävälleni, että en koskaan voisi tapailla miestä joka katsoo jääkiekkoa. No, jostain kumman syystä keväällä kun kyseisen lajin MM-kisat pyörähtivät käyntiin, istuin ukon kyljessä sohvalla ja kiljuin Leijonien puolesta kuin muka joku oikea fani. Mies taputti tyytyväisenä selkään ja minä hain lisää kaljaa jääkaapista.

Aikaisemmin inhosin myös kaljaa. Turha varmaan kertoa, että meidän perheessä on menossa oluen oppimiskurssi. Nyt tykkään jo Koffista, Olvista, Lapin Kullasta, Karhusta ja muista lagereista, kuten jotkut asiasta tietävät sanovat. Tummat oluet ja muut sortit ovat vielä harjoittelun alla.

Eikä tässä vielä kaikki!

Sen lisäksi, että seuraan nykyään nöyrästi urheilua, leivon ja juon kaljaa, olen todella halpa - minulla ei nimittäin ole ollenkaan sormusta, vaikka naimisissa olenkin.

Tämä varsinkaan ei harmita miestä. Jotenkin tuntuu haaskaukselta laittaa iso määrä fyffeä rinkulaan, jonka pahimmassa tapauksessa hukkaa jonnekin baari-illan jälkeen. Eikä tarvitse mennä edes baariin. Raskausdementiani on edennyt siihen vaiheeseen, että olen hukannut sen ainoan sormuksen, joka minulla edes oli: valkokultaisen kihlasormukseni. En ole käyttänyt edes sitä vuosiin, ja nyt sekin on hävinnyt.

Minut on siis tuunattu vaivihkaa miehen mieleiseksi kuluneen viiden vuoden aikana. Olkaa varuillanne siskot, se voi tapahtua teillekin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.