Hurraa hurri!

Joskus elämässä näkee asiat 15 minuuttia etukäteen. Näin tapahtui 13.11.2017 katsoessani jalkapallon Italia–Ruotsi MM-karsintapelin loppuminuutteja. Tilanne oli 0–0, ja vieraspelinsä hävinnyt Italia tarvitsi maalin siirtääkseen ratkaisun jatkoajalle.

Vaikka kansallisen epätoivon vimmalla potkinut saapasmaa vyörytti kerta toisensa jälkeen hyökkäyksensä kohti Robin Olsenin veräjää, en hetkeäkään uskonut pallon päätyvän Ruotsin näkymättömällä suojaverholla noiduttuun maaliin.

Lisäajan alettua näin jo sieluni silmin ruotsalaisten hyppivän riemusta kentällä ja maansa fiaskoon johdattaneiden italialaisten märsäävän kentän Venetsiaksi.

Tulevaisuusnäkyni osui kerrankin oikeaan. Tuomarin viheltäessä pilliinsä maratonin pelissä juosseet ruotsalaiset pomppivat kuin spiidiä vetäneet kengurut ja Italian maalivahti Gianluigi Buffon ei saanut häpeäitkultaan sanoja suustaan ”miten näin kävi” -haastattelussa.

Jos Suomi olisi jossakin toisessa todellisuudessa ollut samassa tilanteessa, olisin nähnyt yhtä soittoa verkkokalvoilleni poltettua tulevaisuusvisiota, jossa pallo kimpoilee holtittomasti Suomen maaliin.

Minusta on jättekiva, että Ruotsi pelaa kesän 2018 Venäjän MM-kilpailuissa, sillä olen ollut 35 vuotta sinikeltaisten salakannattaja.

Ruotsin jalkapallomaajoukkueen kannattamiseni suurin syypää on Suomen Yleisradio, jonka lähetykset eivät lapsuudessani kantaneet Luoteis-Lappiin saakka. Muoniossa TV1 näkyi hyvän sään aikana, mutta jalkapalloa näyttäneen TV2:n lähetyksiä sai odottaa kuin jäiden lähtöä.

Ruotsin-tv näkyi kuitenkin rajajoen yli ja paremman puutteessa otinkin Ruotsin maajoukkueen omakseni. Glenn Hysénin ja Strömbergin maajoukkuekuviot olivat minulle tutumpia kuin Jari ”Jallu” Rantasen, jonka näin pelaavan lähinnä IFK Göteborgin riveissä.

1990-luvulla jatkoin Ruotsin kannattamista arvokisoihin, koska se pelasi niissä. Kannatti kannattaa. Kesän 1992 EM-kotikilpailuissa etenimme välieriin ja kesällä 1994 juhlimme MM-pronssia. Kostoksi Ylelle fiilistelin pelit tietysti SVT:n puolelta.

Naapurin kanssa onnenhetkiä on ollut enemmän kuin Helsingin olympiastadionilla. Tomas Brolinin MM-vaparikikkamaali 1994 olisi ansainnut fysiikan Nobelin. Vain Zlatanin kanssa oli mahdollisuus nousta Saksaa vastaan 4–0-tappioasemasta tasapeliin syksyllä 2012.

Ruotsalaisten kannattaminen oli 1900-luvulla tabuaihe Suomessa. Miika Nousiaisen ruotsalaisuuden palvonnan merkkiteos Vadelmavenepakolainenkin ilmestyi vasta 2007.

Ruotsi sijaitsi vain parinsadan metrin päässä koulustamme, mutta välitunneilla ei kannattanut puhua suureen ääneen hurrien kannattamisesta. Sukupolvien yli periytyvä kateus sodalta ja kylän polttamiselta säästyneitä rikkaita länsinaapureita kohtaan oli käsin kosketeltavaa.

Rakkaimmaksi urheiluviholliseksi vaihtui 2000-luvulla hiihtoa arvostavassa ex-kotikylässäni Lahden dopingskandaalista kaiken ilon irti ottanut Norja. Kun Therese Johaug kärähti liian äkäisestä huulirasvasta, oli ilo kylässä ylimmillään ja Suomen liput nousivat salkoihin merkkipäivän kunniaksi.

2010-luvun vapautuneessa ilmapiirissä on mukava tulla viimein kaapista, ja kannattaa avoimesti Ruotsin miehiä Etelä-Korean olympiajääkiekossakin heti sen jälkeen, kun Suomi on hävinnyt heille välieräottelussa. Hurraa hurri!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.