Huutokauppakeisari muutti lastenhuoneeseen

Kun olin noin 10-vuotias, mökkikaverini halusi leikkiä Charlien enkeleitä. En ollut itse sarjaa katsonut. Olin kai siihen vielä liian nuori. Ystävälläni oli kuitenkin selvät sävelet. Enkeleiksi heittäytyminen vaati ilmavia hyppyjä ja sulokkaita asentoja. Meidän Charlien Enkelit saivat tarvittavan pomppuvoimansa vanhasta joustinpatjasta. Välillä ilmassa oli Kelly, sitten Sabrina ja lopuksi vielä Kris. Näin vaikka sivustakatsojan mielestä kyse oli lähinnä lettipäisen pikkutytön ja hänen vähän vanhemman toverinsa päättömästä koheltamisesta.

Toinen ystäväni eläytyi astetta syvemmin televisio-ohjelmiin yrittämällä lähettää kirjettä Pikkukakkoseen putkitelevision ilmastointiaukon kautta. Isä ehti juuri h-hetkellä väliin, eikä posti mennyt koskaan perille. Samainen ystäväni oli tavoitellut interaktiivista katselukokemusta aikaisemminkin. Hän kaatoi vettä sisään televisioon samaisesta ilmastointiaukosta. Uutistenlukija oli kuulemma vaikuttanut janoiselta.

Yhden pikkumiehen flunssakuumeinen Lumikki ja seitsemän kääpiötä –leikki teki pari vuotta sitten minuun lähtemättömän vaikutuksen. Siinä ei paljon muuta tarvita kuin muovinen hakku olalle ja päättäväiset askeleet, niin jo on yhden sijaan pöytää kiertämässä seitsemän kääpiötä.

Vähän vanhempana telkkarista omaksuttiin Speden Spelejä. Vielä nykyisinkin – 14 vuotta spelien jälkeen – sellaista korttipeli-iltaa ei olekaan, jossa joku ei tekisi kortin pöydän pintaa hipovaa vertikaalista ja pitkitettyä pyörittelyä. Sanottakoon muuten, että minulle tuli yllätyksenä, että Speden Spelit pyörivät televisiossa vuoteen 2002 asti. Jotenkin olin muistissani siirtänyt ne paljon esihistoriallisempaan aikaan.

Tv-leikit tulivat mieleen kun kuulin muksujen lastenhuoneista kantautuvat nykyään sellaisia kommentteja kuin ”tuleeko vielä huutoja” ja ”ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta”. Nykymuksut leikkivät kuulemma Huutokauppakeisaria ja kyytiä saa koko kodin irtaimisto. Sitä en tiedä, onko paikalla myös Markku, mutta oletettavasti on.