Hyvä me!

Kilpaurheiluun hurahtanut keskipohjalainen nuori mies ja musiikkiklubeilla viihtyvä, uutta aaltoa diggaava savolaistyttö kohtasivat ensi kertaa 35 vuotta sitten. Kaksi niin erilaista, mutta yhdistävä tekijä oli metsätalouden opiskelu.

Olen se Savossa syntynyt. Paljon olen unohtanut, mutta muistan vielä, minkä värinen paita tummalla urheilijamiehellä oli yllään, kun tapasin hänet ensi kertaa. Ja veikeän, tutkiskelevan ilmeen. Hänellä ei ole erityisiä muistikuvia minusta. Viisi vuotta ensi kohtaamisesta vietimme kuitenkin häitä.

Miten liitto kestää 30 vuotta ja toivottavasti vielä pitkään? Moni tuttu on jo toisella tai kolmannella kierroksella. Emme todellakaan ole heitä sankarillisempia tai ahkerampia parisuhteen hoidossa.

Jonkinlainen vastaus on se, että arkea pitää oppia elämään, mutta kannatella haaveitakin hengissä. Hyvä on, jos haaveet ovat yhteisiä. Kun kiinnostukset ovat hyvin erilaisia, pitää antaa toiselle tilaa elää omia unelmiaan.

Monta kertaa olen purrut hammasta, kun yhteisen loman sijaan mies matkustaa seuraamaan yleis- tai talviurheilua kaveriporukassa. Mutta on saanut mennä. Toisaalta olen päässyt yksin kielikurssille ja muille matkoille.

Olen saanut itseäni paljon kärsivällisemmän miehen, joka muistaa laskea viiteenkymmeneen kimmastuksen hetkellä. Minä päästelen sammakoita suusta kummankin edestä.

Avioliiton vuosikymmeniin mahtuu ihanaa alkuonnea, pahoja karikoita, väsymystä ja kyllästymistä ja onneksi sitten taas seestynyttä onnea. Haaveilimme suurperheestä, mutta onnistuimme saamaan yhden, sitäkin rakkaamman lapsen.

Meillä juhlitaan harvoin isoin elein. Helmihääpäivää vietettiin hyvän ruuan merkeissä perheen kesken. Käytiin sieniretkellä. Siivottiin mustikoita. Meille se on loistava ja luistava lähtö uudelle vuosikymmenelle.

Viitasaaren Seutu