Hyvän Suomen visiossa alueet erilaistuvat mutta eivät eriarvoistu

Aluekehityksen suuria kysymyksiä on, minkälaista Suomea kohti kuljemme. Miten alueiden väliset hyvinvointierot kehittyvät, miten alueellinen keskittyminen jatkuu?

Yksi kehityskuva on, että väestö ja työvoima keskittyvät yhä paisuvalle Helsingin seudulle ja vain muutamalle muulle vahvalle kaupunkiseudulle. Tässä skenaariossa, joka on tasapainoisen aluekehityksen kannalta pahin, pienemmät kaupunkiseudut eivät pärjää globaalissa kilpailussa, ydinmaaseutu rapistuu ja syrjäinen maaseutu autioituu kokonaan.

Vahvojen keskusten ulkopuolisesta erämaa-Suomesta tulee vain taakka, ei talouden kehityksen tukipylväs.

Alueiden tulevaisuus voi kuitenkin olla hyväkin, jos niin halutaan. Voidaan luoda visio hyvästä Suomesta, jossa alueet erilaistuvat mutta eivät eriarvoistu.

Suomi pärjää osaamisen, innovaatioiden ja kasvuyritysten avulla. Siinä on Suomen ja sen alueiden paikka. Alueiden menestys pohjaa uusiutumiskykyyn ja innovaatioiden tuotteistamiseen. Kriittistä massaa on vain muutamaan monialakeskukseen, mutta innovoida voidaan myös käytäntölähtöisesti, ei vain tiede- ja tutkimuslähtöisesti.

Kansantalous tarvitsee voimakkaita kaupunkeja, mutta muita alueita ei suljeta kehityksen ulkopuolelle. Alueet sopeutuvat globaaliin kehitykseen mahdollisuuksiensa mukaan.

Alueet hakevat paikkansa markkinoiden laajentuessa ja markkinarakenteiden kehittyessä. Jokaisella on suhteellista etua jossakin. Sitä pitää käyttää.

Alueellinen työnjako etenee erilaistuvan aluekehityksen kautta.

Menestyvät alueet ovat moniarvoisia ja -kulttuurisia. Samalla ne ovat omaehtoisia alueellisten verkostojen osia. Maakunnat jäävät taka-alalle Suomen rakentuessa kaupunkiseutujen mukaan. Uudet kunnat ovat toiminnallisia työssäkäynti- ja asiointialueita. Kunta- ja palvelurakenteiden kehittäminen tuo kasvavilla ja supistuvilla alueilla asuvat yhä tasaveroisempaan asemaan.

Pääkaupunkiseutu yhdessä Etelä-Suomen muiden kaupunkiseutujen kanssa punoutuu yhdeksi työmarkkina- ja asuntoalueeksi. Syntyy kehityskäytäviä, joiden solmupisteinä ovat suuret kaupungit. Raideliikenne määrittää pitkälle tätä.

Muuta Suomea kokoaa keskisuurten kilpailukykyisten kaupunkien verkosto. Pohjoisessa on entisestään vankistunut Oulun seutu, ja keskisessä Suomessa ovat Jyväskylän ja Kuopion seudut. Pienet kaupungit erikoistuneina ja verkottuneina alueina säilyvät elinvoimaisina vaihtoehtoina.

Maaseutu on elävien kylien ja kyläyhteisöjen Suomea. Kaupunkien läheinen maaseutu kukoistaa haluttuina asumisen alueina. Verkostoituvat teollisuus- ja matkailukeskittymät muodostavat elinvoimaisia tuotantosaarekkeita. Niiden ulkopuolinen luonto-, elämys- ja kakkosasumisen Suomi on globaalistikin yhä kiinnostavampaa hyvinvointialuetta.

Maaseudun perusinfrasta on pidetty hyvää huolta. Moniala- ja yksinyrittäjyys kukoistaa. Kyläkouluista on kehitetty alueidensa palvelukeskuksia. Kyliä pidetään elävinä painottamalla kylämökkeilyä eli kyliin, taajamiin ja niiden liepeille sijoittuvaa vapaa- ajan ja kakkosasumista.

ONKO TÄMÄ unelmaa, mitä visiointi yleensä on?

Visio edellyttää lukemattomien asioiden kohdalleen loksahtamista. On monia kysymyksiä: Ovatko toimintojen kasautumishyödyt niin suuria, että ne kumoavat ne hyödyt, jotka voidaan saada erikoistumalla ja joustavuudella?

Vievätkö globaalin kehityksen nopeat rakennemuutokset pohjan alueiden kehitykseltä, kuten metsäteollisuuden kohdalla nyt uhkaa käydä?

Haluavatko kaikki ihmiset vain suuriin kaupunkeihin?

Kestääkö kaikkien alueiden kehitys väestön nopean ikääntymisen?

Visioita laadittaessa tulevaisuus halutaan saada näyttämään haluttavalta, johon kannattaa pyrkiä. Se on kehityskuva muiden joukossa. Mutta mahdollinen vain, jos siihen oikein pyritään.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen professori Jyväskylän yliopistossa. Kirjoitus pohjautuu Aluestrategia 2020-työryhmän toimeksiantoon laatia Suomen alueellisen kehityksen visio ja sille vaihtoehtoisia skenaarioita.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.