Hyvästi stadionkeikat

The Rolling Stones. Black Sabbath. AC/DC. Judas Priest. Iron Maiden. ZZ Top. Metallica. Aerosmith. U2. Rockin raskaan sarjan konkaribändejä, joita yhdistää yksi asia. Kaikki ne ovat poissa kymmenen vuoden kuluttua. Moni varmasti jo aikaisemminkin.

Alan suuruuksista vatsasyöpä vei laulajalegenda Ronnie James Dion jo 2010, Lemmy Kilmister nukkui pois lempivideopelinsä ääressä tällä viikolla.

Rollarit kiertävät vielä ensi vuonna, mutta Elämän Suuren Kellon hammasrattaat jauhavat armottomasti: bändin jäsenet ovat 68-vuotiasta kitaristi Ron Woodia lukuunottamatta ylittäneet jo 70 vuoden rajapyykin. Tosin: erään sanonnan mukaan ydinsodasta selviävät vain torakat ja Keith Richards. Rolling Stones -kitaristin elämäntavat ovat vetäneet vertoja vain Lemmylle, mutta niin vaan mies edelleen mennä porskuttaa. 72-vuotias Richards julkaisi syyskuussa Crosseyed Heart -soololevynkin.

Koko heavy metal -genren kantaisäksi laskettavan Black Sabbathin jäsenet ovat hekin jo pappaikäisiä. Ensi vuonna Suomessakin pysähtyvä kiertue on yhtyeen viimeinen. Kitaristi Tony Iommi, 67, on taistellut viime vuodet syöpää vastaan.

Syksyllä 16. albuminsa Book Of Souls julkaisseen Iron Maidenin vokalisti Bruce Dickinson, 57, taltutti puolestaan tänä vuonna kielisyövän. Yhtye kiertää uusimman levynsä tiimoilta maailmaa ensi vuonna, Suomessa brittiläisen heavyn pioneeribändi soittaa kesällä Hämeenlinnassa. Iron Maidenkin on ehtinyt instituutiona siihen ikään, että sen jäseniltä udellaan haastatteluissa jo, että milloinkas te aiotte laittaa hanskat tiskiin.

Alan pioneerit ovat toki inspiroineet useamman sukupolven verran seuraajia, mutta kovin epäuskottavalta tuntuu, että Metallican ja Iron Maidenin jälkeen tulisi enää yhtä suosittua metallibändiä.

Kun alussa lueteltujen yhtyeiden muusikot vetäytyvät viettämään ansaittuja eläkevuosiaan kartanoihinsa (tai kohtaavat viikatemiehen), jää festivaalien päälavojen ja stadionien esiintyjäkaartiin ammottava aukko. Tyly tosiasia on, että nuoremmassa polvessa ei juuri ole samanlaisia suuria massoja houkuttelevia meganimiä.

Onkin varsin todennäköistä, että rockbändien stadionkonsertit tulevat jäämään historiaan.

Ja tiedättekö mitä? Se ei haittaa minua tippaakaan. Esimerkiksi Helsingin olympiastadion on yksi hinta-laatusuhteeltaan surkeimmista konserttipaikoista, ellet satu löytämään itseäsi läheltä eturiviä. Varsinkin katsomossa soundit ovat sitä luokkaa, että välillä pitää arvailla, mikä kappale lavalla mahtaa olla käynnissä. Permannolla taas on hirveä ryysis, eikä järkevälle katseluetäisyydelle pääse ilman raakaa väkivaltaa.

Eikä oheispalveluissakaan ole ollut kehumista. Olipa asiaa sitten oluttiskille, ruokakojulle tai vessaan, niin jonottaa pitää ja pitkään.

Parhaat näkemäni keikat olen lähes poikkeuksetta todistanut sisätiloissa, yleensä jossakin hikisessä rockklubissa. Silloin ollaan musiikin ytimessä, eikä näyttäytymässä yhdessä Lenita Airiston ja Ilkka Kanervan kanssa.

Joten: tervemenoa stadionbändit, ei tule ikävä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.