Hyvät veljet, on ahneuden aika

Kuluneella viikolla on saatu kiristellä kateellisena hampaita. Pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien uutisoitu palkkakehitys, jossa katto on korkealla ja seinät leveällä, on oiva aihe henkilökohtaisen hatutuksen loihdintaan.

Viime vuoden palkkaponnistaja on metsäyhtiö Stora-Enson pomo Jouko Karvinen kannustavalla 132 prosentin korotuksella, jonka myötä Lontoossa asuva ja maailmalla sukkuloiva harrastajasukeltajamme yrittää tulla toimeen noin kolmen miljoonan vuosituloilla.

Karvisen kolme milliä on tosin aivan kahvi-rahoja verrattuna Nokian suurkaani Stephen Elopin kahdeksan miljoonan vuosiliksaan.

Mutta mahtaa kanadalaista Elopiakin sapettaa, kun tuolla tilillä ei Atlantin takana päästä edes palkkarohmujen top 100:een. Amerikkalaisten ansaitsijoiden kärkikymmenikköön ei ole mitään asiaa alle 40 miljoonan vuosituloilla. Viestintäjätti Viacomin johtaja Philippe Dauman sai vuonna 2010 noin 85 miljoonaa kompensaatioksi raatamisestaan.

 

Meille muistutetaan, että tuloerot ovat vain hyvästä. Se kertoo siitä, että yhteiskunta vaurastuu. Vai halutaanko tässä takaisin kommunismin tielle, missä kaikki ovat tasa-arvoisen köyhiä?

Jo vain, Karvisenkin kolme milliä tuntuisi aivan reilulta korvaukselta, jos oma vuosipalkkani olisi 500 tuhannen euron luokkaa. Arvelisin, että Karvinen tekee vuoden mittaan korkeintaan kuusi kertaa enemmän duunia kuin kaltaiseni ylempi toimihenkilö. Mutta valitettavasti en ansaitse tuota summaa edes 15 vuodessa.

Enkä minä ole edes palkkakuopassa. Johtoporras on singonnut rahan stratosfääriin kautta planeetan: Yhdysvalloissa keskiverto-johtaja ansaitsi vuonna 1980 saman verran kuin 42 sinikaulus-duunaria. Nyt vastaava suhdeluku on 343.

 

Åbo Akademin liiketaloustieteen professori Alf Rehn kirjoitti männäviikolla Turun Sanomissa havainnollisesti suuryritysten johtajien palkkasokeudesta: ”Ahneuttakin täytyy opetella. Ja opetteleminen helpottuu ihmeesti, kun on paljon vertailukohteita. [...] Syntyi ryhmä, joka näki yhden vaivaisen miljoonan bonarin loukkauksena – muuthan sai paljon enemmän!”

Samassa pikkurahoista loukkaantuvien kuplassa asustaa otaksuttavasti myös Finnairin itseään noin 3 miljoonalla palkinnut johtoryhmä, joka vaati vasemmalla suupielellä henkilökunnalta kululeikkauksia. Nämä saavutettiin talkoohengessä muun muassa palkkoja ja lomarahoja leikkaamalla.

 

Voiton tuottaminen on yrityksen elinehto, mutta mihin se voitto käytetään onkin aivan toinen juttu. Yhdysvaltalaisen, pörssiarvoltaan noin 10 miljardin arvoisen luomuruokaa tuottavan Whole Foodsin perustaja John Mackeyn periaatteena on investoida 90 prosenttia voitosta takaisin yrityksen toimintaan.

Tutkintoni taloustieteestä odottaa vielä löytämistään jossain muropaketissa, joten en lähde spekuloimaan sillä, mikä bisneksessä on paras investointi/voitonmaksu-suhde. Mutta se kirveltää jopa maallikkoa, että ajan trendinä näyttää olevan rahojen kuppaaminen johdolle ja osakkeenomistajille, työllistämisen ja investoinnin kuivuessa kuraiseksi puroksi.

Kirjassa Kapitalismin moraali (Eetos Kustannus 2012), jossa Mackeykin näkemyksiään esittää, tehdään pesäeroa meille kaikille lisäarvoa eli työtä ja tavaraa tuottavan kapitalismin sekä hyvävelikapitalismin välillä. Kirjaa voi suositella kaikille maailmasta kiinnostuneille, niin poliittisella oikealla kuin vasemmallakin.

Hyvävelikapitalismi on juuri sitä duunaria halveksivaa, bonuksia ahnehtivaa, tuotantoa pikavoiton toivossa alasajavaa bisnestä, mitä emme kaipaa enää yhtään lisää.

 

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.