Hyviä aikeita vai silkkaa sumutusta

On tämä suomalainen mielipidemaisema kivinen pelto kynnettäväksi. Tasavallan presidentin Sauli Niinistön noin viikko sitten esittelemä Ihan tavallisia asioita -kampanja on nostanut muutaman kannustuksen horsman routaisesta maasta, mutta kovin paljon navakampaa on ollut vastalauseiden ja suoranaisen ivan räntämyräkkä.

Toisaalta, näinhän sen pitää moniarvoisessa demokratiassa mennäkin. Koko kansan Sale on sitä vain osalle kansasta. Toisilla kokoomusjyrän maine on vielä liian tuoreessa muistissa, jotta valtakunnan isän arvojohtajuutta osattaisiin mitata vain sisällön perusteella.

Mutta olisihan se hienoa, jos osaisimme. Siis keskittyä viestiin, emmekä mittailla vain viestintuojan naamataulua.

Toki Ihan tavallisia asioita -kampanjan osalta ironiaa on myös siinä, että herra presidentti todellakin on vain viestintuoja. Kampanjan sisältö on muun muassa sosiaali- ja nuorisotyön ammattilaisten käsialaa.

Tempauksen tarkoituksena on suitsea syrjäytymistä antamalla ohjeita vanhemmuuteen. Sinänsä mainioita neuvoja on luonnehdittu puuhasteluksi, jolla ei laman jäljiltä sukupolvien mittaiseen köyhyyteen syöstyjen ongelmaperheiden vaikeuksia ratkaista.

Tässä vääräleuat ovat toki oikeassa. On rakenteellisia ongelmia, joiden fiksaaminen pirtsakalla tsemppaamisella on rinnastettavissa siihen, että jakaisi kuviokelluntaohjeita Titanicin kannella.

Mutta on tämä merkillistä tämä kommunikaation vaikeus. On toki ilmeisiä syitä sille, miksi vasemmistossa mieluummin lyödään kampanjaa kuin vierasta sikaa kuin myönnettäisiin, että no joo, ihan hyviä vinkkejä kyllä sinällään. Elämme poliittista syksyä.

Enemminkin sitä jää aprikoimaan, että miksi se itsereflektio on niin vierasta monille? Kuinka moni esimerkiksi meistä ei-kunnallisvaalikampanjaa käyvistä pysähtyi miettimään omaa vanhemmuuttaan kampanjan nostamien asioiden kautta – ja vasta sitten aloitti silmittömän huutelun?

Kuinka moni käytti edes hetken miettiäkseen, että kuinka läsnä olen omille lapsilleni? Onko minulla hajuakaan, mitä pikku Nea-Petteri katsoo tietokoneen ruudulta tai kenen kanssa se Jani-Emmi oikeasti luuhaa, kun sanoo menevänsä yökylään?

Ja löytyy kampanjan neuvoista ammennettavaa niillekin, joilla ei ole alaikäisiä huollettavana. Esimerkiksi neuvot kannustamisesta sopivat mihin tahansa yhteisöön ja jokainen voisi funtsata liikunnan tärkeyttä hyvinvoinnissa.

Jos taas perkaamme presidentin lanseeraaman niksinipun tekomotiiveja kyynisesti, niin törmäämme jälleen päättäjien kyvyttömyyteen tarttua isoihin asioihin. Silloin on parempi puuhastella.

Työryhmän polkaiseminen pystyyn tuumailemaan kivoja asioita on monin verroin halvempaa kuin luoda järjestelmä, jossa ongelmaperheitä tuetaan lasten syntymästä alkaen, askel askeleelta, kunnes vaikeimmatkin tapaukset on saatu kiinni normaaliin elämään.

Jos puhutaan numeroilla, niin Tilastokeskuksen mukaan syrjäytyneitä 15–29-vuotiaita on noin 30 000 eli palttiarallaa viisi prosenttia ikäryhmästä. Tästä sakista vajaa puolet ei työllisty edes viiden vuoden aikana. Toisin sanoen koko hässäkän keskiössä on noin 12 000 ihmisen ryhmä.

Syrjäytyneiden määrä, kuin myös työttömyys, on viime vuosina hitaasti laskenut. Samaan aikaan nuorisotyön valtion määrärahat ovat, viime vuoden notkahdusta lukuunottamatta, kasvaneet. Mitään syrjäytymispommia ei siis ole äskettäin räjähtänyt, vaikka itse ongelma toki on ja pysyy.

Mutta jos kaikkein syvimmissäkin kuopissa kyykistelevät nuoret nyt kaikkien ihastukseksi saataisiin sosiaalivaltion hellään huomaan, niin edelleen jää jäljelle kysymys: missä yhteisön vastuu päättyy ja yksilön alkaa?