Hyvinvointivaltiosta tiedolla vai tunteella?

Suomalaisen yhteiskunnan nykyiset vahvuudet kiertyvät paljolti siihen vaurauteen ja tasa-arvoon jota hyvinvointivaltio on meille viime vuosikymmeninä tuottanut. Mutta tulisiko hyvinvointivaltiota koskeviin kannanottoihin suhtautua nyt varovaisemmin, liittämällä sen kylkeen rahoitusalan sijoitustuotteista tuttu varoitus "historiallinen kehitys ei ole tae tulevasta" - onhan ajankohtainen keskustelu suorastaan kyllästetty epäilyksillä olemassa olevan hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Yhteiskunnallisen kehityksen näköalojen tukkeutuessa on luontevaa kääntyä tutkimuksen puoleen. Selkeitä ratkaisuja kaipaava äänestäjä tai hallitusohjelmaa laativa poliitikko saattaa kuitenkin pettyä tutkimustiedon antiin. Vaihtoa nykyiselle yhteiskuntamallillemme ei näytä olevan.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen valtavirta ei kuitenkaan tue väitettyä hyvinvointivaltion epäonnistumista. Päinvastoin, sosiaalisten ongelmien analyysi tuottaa yhä uudelleen saman päätelmän - hyvinvointivaltiolla on vahvat inhimilliset ja taloudelliset perustelut. Sosiaalipoliittisten turvarakenteiden ylläpito ja ongelmien ennaltaehkäisy on inhimillisesti oikein, mutta myös taloudellisesti edullisempaa kuin etuuksien ja palveluiden hätäinen karsiminen.

VIIMEKSI tutkimustiedon hyvinvointivaltiota puolustava peruslinja on noussut uutisiin Suomen akatemian rahoittamassa laajassa rekisteritutkimuksessa, jossa on seurattu vuonna 1987 syntyneen ikäluokan vaiheita vuoteen 2008 saakka. Tutkimuksen mukaan 1990-luvun alun laman ja sitä seuranneen tuloerojen kasvun hinta on ollut vieläkin kalliimpi kuin mitä tähän saakka on tiedostettu. Lama ei tuottanut ainoastaan Suomen taloutta yhäkin rasittavaa pitkäaikaistyöttömien armeijaa, vaan sen varjo on jättänyt jälkensä myös lasten elämänkulkuun. Huono-osaisuus periytyy mitä moninaisimmilla tavoilla. Vanhempien köyhyys ennustaa lasten myöhempiä sosiaalisia ongelmia, kuten mielenterveysongelmia, rikollisuutta tai kouluttamattomuutta ja työelämän ulkopuolelle jäämistä.

Toinen tapa lukea tutkimustietoa on kiinnittää huomio siihen, miten vähän monista ajankohtaisista sosiaali-, terveys- ja koulutuspolitiikan uudistuslinjauksista lopulta tiedetään. Etenkin kuntien ja kuntayhtymien tasolla uudistuksia perustellaan usein karkeiden yleistysten avulla tai rinnastamalla eri hallinnonalat pintapuolisella tavalla toisiinsa.

Näin siitäkin huolimatta, ettei tiedeyhteisöllä ei ole selkeää kantaa niinkään laajasti sovellettuihin linjauksiin kuin palveluntuotannon yksityistäminen tai pyrkiminen kohti suurempia yksiköitä. Kärjistäen voidaan kysyä, leimaako hyvinvointivaltion uudistamispyrkimyksiä viehtymys pienimuotoisiin yhteiskuntakokeisiin, joiden seuraukset tulemme tuntemaan vasta tulevaisuudessa.

OMAN lisänsä hyvinvointivaltion nykytilanteelle muodostaa kuntien ja muiden hyvinvointipalveluiden tuottajien toimintaa ohjaavat hankkeet. Tämän hallinnan tavan suuri ongelma on kuitenkin toisiaan seuraavien hankkeiden lyhytjännitteisyys sekä se, että hankkeiden valmisteluun vaadittavat resurssit ovat poissa toiminnan pitkäjännitteisestä kehittämisestä.

Lisäksi monia hankkeita leimaa rajoittunut näkemys kokonaisuudesta. Ei ole mikään salaisuus, että esimerkiksi työttömien aktivoinnin hankkeet ovat vaatimattomista työllistymistuloksistaan huolimatta kuntien suosiossa, koska niiden avulla voidaan siirtää toimeentulotuen kustannuksia mm. kansaneläkelaitoksen kautta maksettavaksi, siis pois rasittamasta kuntien kukkaroa.

Näin eduskuntavaalikeväänä olisi rehellistä todeta se, että hyvinvointivaltio on monimutkainen sekä läpeensä poliittinen ja eturistiriitojen repimä instituutio. Julkisten varojen käyttöä valvovan ikinuukan "veronmaksajan" ja kuntatoimijoiden lisäksi sen kentillä häärii vallankäyttöön mielistyneitä päättäjiä sekä hyvinvointipalveluista markkinaosuutta haalivia yrityksiä. Mutta tästä kaikesta melskeestä huolimatta hyvinvointivaltiolla on myös selkeä ja järkeen perustuva ytimensä. On kohtuullista odottaa, että hyvinvointivaltion uudistamista koskevaa keskustelua käytäisiin muiden seikkojen ohella myös sen huono-osaisen ja hauraan kansalaisen ehdoilla, jonka elinolojen helpottamisesta koko toiminnassa oli alun alkain kysymys.

Kirjoittaja on sosiaalityön yliopistonopettaja Jyväskylän yliopistossa, Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa.