Ihan hinnalla millä hyvänsä

On pakko rikastua. Olla Joku. Jo mahdollisuus molempiin saa ihmisen tekemään melkein mitä tahansa. Lottoaminen ja muut pelit, Talentit ja BB-talotkin ovat kesyä kamaa Suomeenkin rantautuneen Totuuden hetken tullen.

Viimeisimmässä villityksessä tv-formaatin ideana on esittää 21 kysymystä, joihin totuudenmukaisesti vastaamalla voi voittaa 50 000 euroa. Iso raha, mutta onko se perheen rikkoutumisen, kasvojen ja työpaikan menettämisen arvoinen. Muutamat ovat jo menettäneet ne 20 000:lla eurolla.

Voi tietysti kysyä, minkä perheen tai millaisten kasvojen. Mitä menetettävää enää on sillä, joka on valmis menemään televisioon kertomaan, että on pettänyt puolisoaan, varastanut työnantajaltaan tai suunnitellut tappavansa isänsä. Elämähän on jo vinksallaan.

Mikä vimma ihmisellä on kerjätä julkista nöyryytystä ja synnyttää myötähäpeää. Näiden sankarien rinnalla tulee ikävä kusiaispesässä istuvia.

RAHASTA on tullut messias. Sitä palvotaan kaikkivoipana pelastajana ja onnen tuojana. Mutta viimeksi Pekka Herlinin perhehelvetin paljastumisen jälkeen on käynyt selväksi, että mikään miljardimäärä ei korjaa isän rakkauden puutetta. Ei se korjannut isääkään.

Elämäkerta kohahdutti ja Niklas Herlinin kuvaus isästään. Hän on saanut paljon kiitosta rehellisyydestään ja avoimuudestaan. Mutta ketä julman katkerat sanat hoitavat. Kuollut isä ei niitä kuule, ja poika ei tarvitse, jos hän kerrotun mukaan on onnistunut katkaisemaan rakkaudettomuuden ketjun ja on itse hyvä ja lastensa elämässä läsnä oleva isä.

Oli aika, jolloin luurangot tungettiin komeroihin ja intiimeimmät asiat pidettiin ihan itsellä. Avoimuus auttaa ahdistukseen, mutta nyt komeroitten ovet paukahtelevat auki kuin popcornit, ja luurangot kaatuvat median kautta kaikkien käänneltäviksi.

Yllättävät ihmiset kiiruhtavat häpykarvat hupattaen kertomaan, että on ollut rakkauselämää. Ja sitten se elämä kiittää kädestä pitäen ja televisiostudiossa pakaroista puristaen niin kuin Vesku Lenitaa.

Me pyyhimme silmiämme ja huokaamme, kuinka ihanaa, että joku uskaltaa. Saa sitten taviskin koittaa.

JOS TÄMÄ tekee elämästämme onnellisemman tai edes siedettävän, hyvä niin. Tilastoilla on toinen kieli ja terapeutit kertovat, että meillä on yhä enemmän uupumusta ja alkoholin käyttöä, huonoja ihmissuhdetaitoja ja mykkiä perheitä.

Kun jonain päivänä kansakunnan tätäkin historiallista vaihetta tutkitaan, saamme tietää, paljonko nämä levällään eläminen arkeamme auttaa.

Sitä ennen joku ihmismielen ymmärtäjä voisi joutessaan tutkia, miten ihmeessä huoltoasemat ja itsepalveluravintolat tekevät sen, mihin kukaan muu ei pysty. Kaameimmatkin kaaharit, lakien halveksijat ja äidin omat sottapytyt vievät ABC-asemilla kiltisti jonossa astiansa niille osoitettuun paikkaan ja vielä lajittelevat ne.

Vaikka siitä ei saa rahaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen erikoistoimittaja