Ihan itse

Naapuripöydästä kajahtaa taas naurunremakka. Kahvin tuoksu leijailee nenääni ja vastapäinen tyhjä tuoli tuijottaa minua. Olen kahvilassa. Yksin. Enkä minä edes odota kaveria saapuvaksi. Joskus minä vain viihdyn yksin.

Olen huomannut, kuinka helposti yksinäisyyttä kammoksutaan. Siihen liitetään aivan aiheettomia ennakkoluuloja ja negatiivisia mielikuvia. Yksin viihtyminen ei merkitse sitä, että henkilöllä ei olisi ystäviä, tai että hän olisi tylsä tai sosiaalisesti kyvytön. Parhaimmillaan se on sitä, että ihminen viihtyy itsensä kanssa, eikä hänellä ole tarvetta tehdä numeroa itsestään.

Jatkuva höpöttäminen ja verkostoituminen ovat jopa muotia nykyään. Monesti ihaillaan ihmisiä, joiden ympärillä pyörii aina lauma kavereita ja joilla on tuttavia jokaiselle sormelle ja varpaalle.

Oikeastaan ihmettelen kovasti, mikseivät hiljaiset muukalaiset kerää ihailevia katseita, vaan kummeksuvia vilkaisuja. Miksi hiljaisuudesta on tehty epäsuosittua?

Omassa seurassaan viihtyminen on taito. Joskus yksinolo koetaan vaikeaksi, koska on pakko olla hiljaa, mutta silti keskustella itsensä kanssa. Se kuulostaakin kummalliselta. On kuitenkin tärkeää oppia tuntemaan itsensä, koska itsetuntemus on hyvän itsetunnon tärkeä tuki.

En tahdo ylistää ikuista erakoitumista tai sanoa, että kukaan ei tarvitse ystäviä. Tietysti sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä, mutta ystävyyssuhteista saa itsekin enemmän irti, jos itsensä tuntee hyvin.

Toisen ihmisen oppii tuntemaan parhaiten, kun hänen kanssaan viettää aikaa kahden kesken. Sama pätee myös itseensä tutustumiseen. Eräs hyvä ystäväni sanoikin kerran: ”Älä anna ympärilläsi olevien ihmisten määrän määritellä sinua”.

Kirjoittaja opiskelee Jyväskylän Lyseon lukiossa ensimmäistä vuotta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.