Ihanasti yli

Eusebio da Silva Ferreira oli Musta pantteri.

Kun Mosambikissa syntynyt jalkapalloilija väsyi sunnuntaina 71 vuoden iässä sydänvaivoihinsa, Portugaliin julistettiin kolmen päivän suruaika.

Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkuetta kutsutaan pikkuleijoniksi.

Kun puolustaja Rasmus Ristolainen uitti sunnuntaina roistomaisen sukkulasoolon päätteeksi pienen mustan pelivälineen Ruotsin maalivahdin Oscar Danskin taakse, Suomeen ei suoranaisesti julistettu kolmen päivän iloaikaa.

Vaan siltähän tuo nyt on tuntunut.

Maailmalla joukkueurheilu on iät ajat sidottu kulttuureihin. Esimerkiksi jalkapallo. Laji on ollut monelle kansalle kuin leipä: jokapäiväinen, arkinen, juhlava ja usealle sielulle – ei tietenkään jokaiselle – välttämätön ravinto.

Kuulostaa kovin mahtipontiselta ja erityisen naiivilta. Sitä se onkin. Siinä voima juuri piileekin. Siinä hassuudessa, että sinä ja minä kasvamme lapsiksi sinä hetkenä, kun Ristolainen ujuttaa kiekkoa, tai kun Antti Siltala yrmeän tahtova ilme kasvoillaan murjoo lentopalloa lattiaan.

Suomessa on nilkutettu perässä. Yksilöurheilijat ovat temmanneet mukaansa, yksilöt menestyivät kauan niin kattavasti, että joukkueita ei ikään kuin tarvittu.

Nyt tarvitaan.

Nyt niitä aletaan myös ymmärtää.

Taipalsaaren kauniin vähäisessä kylässä seisoo Pölkky-niminen baari, jossa saa syödäkseen mahdottoman maukasta ohutpohjaista pizzaa. Syyskuun alussa ajoitin pizzahimoni tyydyttämisen siten, että saatoin seurata Pölkyn komeasta taulutelevisiosta Suomen ja Kroatian välisen koripallon EM-kisaottelun.

Juuri siinä kamppailussa Suomi sattui olemaan sukka, mutta mitäpä siitä. Oleellisinta oli se, että baarissa oli paikalla viitisentoista kyläläistä, jotka elivät kiihkeästi ottelun vaiheet läpi. He tunnelmoivat, kirosivat ja tiesivät, he olivat suurenmoisia asiantuntijoita lajissa, jota Suomessa ei ole koskaan kummoisesti rummutettu.

Hanno Möttölä, Petteri Koponen ja koko joukkue olivat saaneet nämä taipalsaarelaiset ja lukuisat muut suomalaiset mukaansa.

Siinä on se juttu.

Yhteisö tuottaa yhteisöjä, jotka on hetkeksi nivottu samaan.

Pikkuleijonien tie oli myös huvittava.

Joulun aika ja vielä uusivuosi mentiin niin, että harva tiesi koko muhimassa olleesta prosessista. Ai, nuorten kisat? Ai, missä?

No, Suomella tuskin on mahdollisuuksia.

Vasta kun Kanada kaatui, kansa äkkäsi. Kas, siellähän on kisat, Malmössä, ja Suomi saattaa menestyä. Suomi saattaa jopa voittaa. Yhtäkkiä vaikutti siltä, että valtakunnassa ei tärkeämpää joukkoa ole olemassakaan.

Oli vain pikkuleijonat – ja Slovakiassa lentisryhmä – joita kaikki hulluina seurasivat.

Tässä vähän särähtää.

Vielä kulttuuri ei ole kypsä. Vasta menestys herättää. Menestymättömät saavat olla. Jos nuoret kiekkoilijat olisivat hävinneet (kuten pitkään näytti) puolivälierässä Tshekille, kansa ei olisi eväänsä heilauttanut.

Ai, mitkä kisat?

Tiistaina nimettiin Sotshin kiekkojoukkue.

Se ei saa rauhaa. Siihen ei suhtauduta välinpitämättömästi, tulee menestystä eli ei. Leijonilla Suomessa alkaa olla samoja elementtejä kuin Canarinholla, jalkapallomaajoukkueella, Brasiliassa.

Kumpainenkin lyö ihanasti yli.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.