Ihme. Ja toinenkin

Mutta kun minä olen jo odottanut aika pitkään...

Herään vaimon itkusta särkyvään ääneen. Puhelu Keski-Suomen keskussairaalaan kuulostaa johtavan taas uuteen pettymykseen.

Lapsettomuuden kanssa tuskailu jatkuu – tällä kertaa aikataulusyistä. Tätä osattiin toki jo pelätä etukäteen. Alkionsiirto ei koulujen hiihtolomaviikolla onnistu.

Minä olen jo odottanut aika pitkään...

En edes yritä pysyä mukana vuosissa tai hoitokerroissa. En siinä, kuinka paljon rahaa hoitoihin ja lääkkeisiin on kulunut. Enkä enää oikein siinäkään, missä vaiheessa milloinkin mennään.

IVF:t, inseminaatiot, hyperstimulaatiot ja clomifenit sekoittuvat päässä samaksi puuroksi. Tuloksettomat hedelmöityshoidot latistavat henkisesti niin paljon, ettei tieteellinen jorina jaksa kiinnostaa. Ei, vaikka tapanani on normaalisti jäsentää maailmaa järjen avulla.

Lapsettomuus on liian iso, henkilökohtainen ja tunteikas asia järjellä hallittavaksi. Tai hallittavaksi muutenkaan.

Siksi tyydyn helppoon matematiikkaan. Olen selvittänyt suomalaisten lapsettomuushoitojen onnistumisprosentin ja päättänyt jättää loput lääketieteen ammattilaisten käsiin. Tuskinpa mahdollisuudet minun perehtymisestäni parantuvat.

Onnistumisprosentti on 80. Se on hyvä lohtu silloin, kun ensimmäiset hoitovuodet eivät tuota tulosta. Kun hellyttävään tähdenmuotoiseen toppapukuun puettu, aurinkoisena talvipäivänä isänsä sylissä iloisesti jokelteleva naapuritalon pullaposkinen taapero tuntuu...

Noh, suoranaiselta vittuilulta.

Minä olen jo odottanut aika pitkään...

Olen aina pitänyt suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää kaikessa hienoudessaankin aika tylynä ja teknokraattisena. Olen kuvitellut, että siinä ei vollottaminen auta, kun hoitovuoroja jaetaan. Jonot puretaan järjestyksessä, vastaanotot ovat auki ilmoitusten mukaisesti.

Siksi hiihtolomaa edeltävät tapahtumat tuntuvat ihmeeltä. Se oli nimittäin itku, mikä ratkaisi. Hoitaja ilmeisesti tunsi puhelun aikana jonkin inhimillisen väristyksen ja päätti selvitellä aikatauluja vielä tarkemmin. Lopulta aika alkionsiirrolle järjestyi.

Ja kun kerran ihmeiden makuun päästiin, niin toista sellaista katseltiin tiistaina ultrassa.

Pikkuinen rääpäle, ihan ihmisen muotoinen kumminkin. Minun rääpäleeni. Meidän. Siellä se kääntyili, näytti kieltään, pomppi omia aikojaan. Sydämen jyskytys oli helppo kuulla – meidän molempien.

Samaa tahtia, kun pienokaisen jäseniä mittailtiin, tuntui kuin viime vuosien harmit ja ahdistukset olisivat karisseet sydämestäni. Sillä, mitä minä olin kokenut, ei tuntunut olevan enää merkitystä. Tärkeää oli vain, että pikku tyttösellä oli kaikki kunnossa. Niin kuin olikin.

Sitten mieleni palasi yhteen heikkoon hetkeen. Muistan, kuinka viime kesänä kuuntelin tuntemattoman äijäporukan hörinää jyväkyläläisellä terassilla.

– Kyllä jokainen mies osaa panna lapsen alulleen, mutta harvasta on kunnon isäksi, joku paalutti kovin rehvakkaasti.

Muistin, kuinka lohduttomalta minusta silloin tuntui. Ihan jokainenko osaa panna alulleen?

Nyt jäin miettimään jälkimmäistä lausetta. Vain harvastako on kunnon isäksi?

Vaikea sanoa. Yritystä ja rakkautta voin toki luvata, mutta että kunnon isä... Se on valtava haaste kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle laiskurille.

Vaan ehkä sittenkin uskallan luottaa itseeni. On sitä meinaan suurempiakin ihmeitä nähty.