Ihminen on vieraantunut luonnostaan

Äiti soitti. Hän tykkää kaikesta vihreästä. Niinpä tuli puhuttua puista, puistoista, pihoista ja metsistä.

Äskettäin Jyväskylässä tuuli kaatoi koivun. Kaksi naista loukkaantui. Vastaaviin uutisiin törmää silloin tällöin. "Huonoa tuuria", toteaa moni. Joskus näin lienee, mutta kaikki tuulella kaatuvat puut eivät ole luonnon ennakoimatonta oikkuilua.

EDELLISENÄ KESÄNÄ juttelin Helsingin kaupungilla työskentelevän puuasiantuntijan kanssa. Tarkastelimme Esplanadin puiston puita. Upeiltahan ne näyttävät, vanhimmillaan miltei 180-vuotiaat lehmukset, pahkuraiset ja oksiltaan villit.

- Myrskyllä en täällä kulkisi, sanoi puuasiantuntija.

Hän löysi Espan puista paljon vikoja, muun muassa katutöiden aiheuttamia. Se ei ole ihme. Puun kiertoaika on usein pidempi kuin kadun pinnan tai maahan kaivettujen putkien ja kaapeleiden. Juurien suojaamiseksi on keskustapuistoissa kokeiltu kaikenlaista. Pitkälle rakennetuissa ympäristöissä puita kasvaa esimerkiksi laatikoissa, kuin isoissa kukkaruukuissa, joissa tilaa juurille ei ole kuitenkaan loputtomiin.

Espan ongelma on, että vanhojen puiden korvaaminen uusilla näyttäisi monen mielestä hassulta. Ja kaikkien vaihtaminen kerralla, se vasta kamalaa olisi. Pian puut on kuitenkin vaihdettava. Vanhimpien lehmusten kaatamista on mietitty vuodesta 1987.

Puiden kaataminen puistoalueilla, ainakin Helsingissä, on ylipäätään hurjaa puuhaa. Se pitää tehdä mahdollisimman huomaamattomasti, yöllä. Päivälläkin on joskus yritetty, mutta silloin hanakimmat puun suojelijat ovat asettuneet rungon ja kaatajien väliin. Kyseessä eivät ole niin sanotut luonnonsuojelijat, vaan ketkä tahansa ihmiset, jotka kokevat kotiympäristönsä uhatuksi.

KUUKAUSI SITTEN juttelin junassa puutarha-alan asiantuntijan kanssa.

- Olen myös kokenut ihmisten luonnosta vieraantumisen, hän kertoi.

Pakettitalo nousee harjaansa viikossa ja elementeistä koottu kerrostalokin nopeasti. Mutta vielä sentään puita, pensaita tai muuta pihassa hiljalleen limittyvää kasvillisuutta ei osata pumpata täyteen mittaansa samassa ajassa. Luonnon työtä pitää odottaa.

Sitä puutarhurin asiakkaiden on pikapikayhteiskunnassa vaikea hahmottaa.

TÄNÄ KESÄNÄ Jyväskylään rakennettiin parkourpuisto. Leikkipaikka nuorille ja aikuisille, jotka ovat kasvaneet ulos leikkipuistoista.

Se oli ystäväni mielestä hauska uutinen, mutta kuulostaa seuraavan esimerkin rinnalla lähinnä järkevältä: "Lapset takaisin luontoon!", otsikoi Helsingin Sanomat 27. kesäkuuta. Jutussa kerrottiin päiväkodista, jossa hoitajat rakensivat sisälle keinopolun. Sillä asfalttiympäristössä kasvaneet lapset saivat harjoitella kävelyä ennen metsään menoa. Metsäretkellä hoitajat olivat nimittäin huomanneet, että esikoululaiset eivät pysy polulla pystyssä.

Äidin kanssa mietittiin, että minun pitäisi taas pian käydä maalla, mökin virkaa toimittavan talon puutarhassa ja metsässä. Jotta voin vakavissani jutella tällaisia, on luontoa koettava muutenkin kuin Mannerheimintien ikkunasta.

Kirjoittaja on toimittaja, maisema-arkkitehti yo ja Keskisuomalaisen avustaja.