Ihmisen kokoinen huutomerkki

Äärimmäinen on ihmeellistä, mutta sitä ei riitä kaikille.

Todellisuuden tylsässä kestämässä repaleisia unelmia kursitaan kasaan hienoissa taloissa tai hikisissä kaksioissa, kun vielä ei ole peritty mitään. Rakkaus lentää ulos ovista ja ikkunoista, jos sitä koskaan on ollutkaan. Lapset jaetaan.

Huutoa siitä tulee. Se on jonkun syy, ja jos ei järjestelmä hoida, otetaan oikeus omiin käsiin tai ei aleta millekään.Vedetään viinaa ja valitetaan. Hakataan muija ja mukulat, muotoillaan mies paistinpannulla. Vähän extremeä ja etelänmatkaa. Vedetään lisää viinaa.

Kirjoitetaan kansanedustajalle HV, ja se ei tarkoita hyvää veljeä.

KAIKEN PITÄÄ tapahtua ASAP. Kirjaimet ovat englanninkielisten sanojen alkukirjaimia ja tarkoittavat "niin pian kuin mahdollista". Eli äkkiä. Miksi se ei kelpaa?

Miksi sinulla on älypuhelin eikä jurrimalli 5210? kuuluu vastakysymys.

Pitää olla menossa mukana. Pitää näkyä. Minäkin haluan näkyä, koska se on sama kuin olla olemassa. Ja jos minä en ole teidän maailmassanne tullut näkyväksi, luon oman maailman. Teen jotain sellaista, että varmasti näkyy. Minusta tulee huutomerkki.

Hirmuinen huutomerkki, joka hiljentää koko maailman.

HIRMUISEN ÄÄRELLÄ pysähdymme hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Vasta äsken olivat Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat, puhuttiin läsnä olemisesta ja välittämisestä, mutta taas eletään ohi. Jokaisella oma netti ja kännykkä, harkat ja oma elämä. Virtuaalitodellisuus ja tämä oikea.

Yhteisöllisyys on naamakirjassa ja roolipeleissä. Äkäiset linnut saavat tappaa, niihin on Obamakin koukussa, ja se on sentään Amerikan presidentti.

Tunteista ei puhuta, empatiaa ei opeteta. Että miltä toisesta tuntuu, jos isken siitä ilmat pihalle. Jos nöyryytän ja häpäisen ja hylkään. Tietokoneukko pompsahtaa senkin jälkeen entisenä peliin, elävä ei. Hänen on opittava tunnistamaan, tunnustamaan ja sietämään häpeänsä, kestämään hylkäämisensä, jotta ihmisyys ja elämän sieto vahvistuvat.

Jos hän jää käsittelemään tunteitaan yksin tai ne mitätöidään, hän kivettyy, sairastuu tai valitsee vihan ja koston. Näyttää päältä ehjältä mutta on sisältä rikki.

Vain itseksi tullutta ja sellaisena rakastettua erilaisuus ei pelota.

IHMISMIELEN IHMEEN edessä olemme avuttomia. Ja siinä ei aselaki auta. Silmitön viha löytää aina aseen.

Vaadimme tiukempaa aselakia, mutta keskikaljaa ei kukaan ole viemässä kaupasta, vaikka se tappaa enemmän ja tuhoaa perheitä joka päivä.

Kauhistelemme oman käden oikeutta, mutta samalla piittaamattomuudella unohdamme kypärät ja turvavyöt, ajelemme polkupyörällä jalkakäytävällä, ylinopeutta kännykkä korvalla peltipoliisien välissä, roskaamme, valehtelemme, huijaamme, syrjäytämme, ahnehdimme…

Miksi emme hiljenny Afrikan nälkään kuolevien edessä? Viattomia nekin linnunluiset lapset ja musertuneet äidit.

Joka päivä ihmisiä kuolee väkivaltaan, vanhuuteen tai aivan liian aikaisin, mutta elämä ja kuolema saavat huutomerkkinsä vain, kun tarpeeksi monta kuolee yhtä aikaa yhdessä paikassa.

ÄKKIÄ JA PALJON. Niin meidän on saatava. Silti kaikki suuri kypsyy hitaasti. Ajatus, ihminen, demokratia. Edistykselläkin on hallansa. Kuinka tylsyyteen saakka hidasta ja pitkää vääntöä on tarvittu äänioikeuteen, tasa-arvoon, oikeusvaltion synnyttämiseen. Kuinka paljon yksinäisyyttä, pettymystä ja uutta uskoa sen luomisessa on kysytty. Yhä kysytään.

Ihmiseksi ei tulla yksin eikä äkkiä. Netti kertoo, miten pommi rakennetaan, mutta ei sitä, että sitä ei kannata rakentaa. Kuka kertoisi sen lapselle, ja että suureksi ei tulla ilmoittamalla eikä messiaaksi ruveta. Kuka ottaisi syliin, siunaisi ja silittäisi ja antaisi kokemuksen hyvyyden suojasta. Kertoisi, että Jumala on.

Ja senkin, että vaikka kaiken tämän tekisimme ja tietäisimme, silti selittämätöntä tapahtuu.

Norjan uutisissa minut pysäytti erityisesti yksi tieto: Isä ei ole pitänyt poikaan yhteyttä 16:een vuoteen, ei aio pitää enää ikinä ja toivoo, että poika olisi tappanut itsensä.

Kirjoittaja on kirjailija ja puhuja.