Illuusio varakkuudesta murtui paperinkeräysastian äärellä

Ajassamme ihannoidaan rikkautta. Lähes kaikki muotilehdet tarjoavat jutuissaan tuhansien eurojen hintaisia laukkuja täysin normaaleina hankintoina. Todella kalliiden luksustuotteiden harrastaminen on arkipäivää jo monelle normaalituloisellekin.

Vaikka olen itsekin takavuosina sortunut merkkituotteisiin, minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa käyttää yksittäisiin asusteisiin valtaosan tuloistaan.

JOS KESKIVERTOTULOILLA ostaa tuhansien eurojen hintaisen laukun, ei kyse voi olla mistään muusta kuin halusta esittää itseään rikkaampaa. Minulle merkkilaukku kirkuu viestiä huonosta itsetunnosta, jota yritetään paikata antamalla valheellinen vaikutelma varakkuudesta.

Ehkäpä merkkituotteiden himo on seurausta kulttuurimme kritiikittömästä suhtautumisesta tuhlaamiseen. Kun rahan käyttämistä ylihinnoiteltuihin turhakkeisiin ihannoidaan, on väistämätöntä, että köyhyys tai jopa normaalituloisuus koetaan suorastaan häpeällisenä.

Paine taloudelliseen menestymiseen tai ainakin itseään varakkaampana esiintymiseen koskettaa kaikkia, mutta erityisen suurta osaa se näyttelee julkisuuden henkilöiden elämässä.

Ilmiön surullisin ilmentymä ovat ulkoisesti glamoröösit salarakkaat alati vaihtuvine kalliine merkkiasusteineen ja toisaalta julkisissa verotiedossa näkyvine nollatuloineen. Yhtälöstä on helppo ymmärtää, että ostetut hyödykkeet eivät suhteessa tuloihin ole järkeviä valintoja.

NÄIDEN SALARAKKAIDEN sekä monien muiden rikkauden illuusiosta kynsin ja hampain kiinni pitävien vuoksi kansan keskuudessa elää vahvana harhaluulo julkkisten varakkuudesta. Hädin tuskin keskituloisena mutta mediasta tuttuna törmään tähän oletukseen jatkuvasti.

Etenkin kirpputoreilla kiertäessäni olen useammin kuin kerran törmännyt tilanteeseen, jossa kirpputorimyyjä on hämmentynyt siitä, että julkkis ostaa hänen vanhan vaatteensa ja jopa kehtaa tinkiä sen hinnasta. Ikään kuin minulla siksi, että työni on julkista, olisi niin suunnattomasti rahaa, etten voisi harrastaa kirpputoreja.

Tutusta naamastani huolimatta asun vuokralla hyvin tavallisessa kerrostaloista koostuvassa taloyhtiössä. Koska pyrin pienentämään ekologista jalanjälkeäni, minulla on tapana dyykata paperiroskiksesta lehtiä samalla kun vien roskat taloyhtiömme roskiskatokseen.

Toistaiseksi olen onnistunut toimimaan salaa. Eilen jäin kuitenkin kiinni.

Olin juuri onkinut paperinkeräysastiasta koskemattoman näköisen päivän sanomalehden, kun katoksen ovi aukesi ja naapuri näki toimeni.

Sillä hetkellä ymmärsin rikkautta ihannoivan kulttuurin saaneen minut häpeämään dyykkaamista, koska kauhistuin ja mietin hetken, miten salata toimeni. Sitten ymmärsin, ettei minulla ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Järjellä ajateltuna lehtien kierrättäminen on ekologista ja säästäväistä.

NIINPÄ VOITIN HÄPEÄN tunteeni ja kerroin kummastuneelle naapurilleni, etten näe mitään syytä tilata paikallista sanomalehteä, kun voin yhtä hyvin poimia sen lehtiroskiksestamme.

Illuusio varakkuudesta murtui paperinkeräysastian äärellä. Naapurini naama suli ymmärtäväiseen hymyyn, ja hän totesi pitävänsä paikallislehteämme kohtuuttoman kalliina.

Minä hymyilin takaisin. Sillä hetkellä elämäni ei ehkä ollut ylellistä, mutta se oli rehellistä ja onnellista.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.