Intohimo ja Sixto

Intohimo on kuin nyrkkeilysäkki. Näinä aikoina käy joku aina ja erehtymättä, vaikkapa vain ohimennen, läsäyttämässä oikean suoran tai vasemman koukun päin olennaista.

Kolostaan ponkaisee hirnuva tai muuten vain rasittava besserwisser, minä-ja-hei-minä -napoleon, joka taitaa latistamisen, tuomitsemisen ja kaikenlaisen tuuppimisen.

Asearsenaali on tappavan kattava.

Kyynisyys, oma napa, teknokraattisuus, pykälien pyhyys, hyväveljeys, eripuraisuus, viha, iva, negaatio, klikki, bisneksen jumaluus, röyhkeys, populismi, kateus, ahtaus, kauna, näköalattomuus ja ennen kaiken ylimielisyys.

Kunhan saa mojauttaa ja kampittaa.

Hitto, että on tylsää.

Nyrkkeilysäkki ei ota kipua vastaan, ihminen kylläkin.

Värisin dokumentista, joka kertoi Sixto Rodriguezista.

Nerokas, vaatimaton ja raihnainen detroitilainen lauluntekijä ei istunut 1970-luvun alun amerikkalaiseen unelmaan. Intohimo padottiin viihdeteollisuuteen, jonka voi huoleta suomentaa häikäilemättömyydeksi.

Samaan aikaan Etelä-Afrikassa vallitsi toisenlainen tyhjyys.

Apartheid.

Jotenkin, kukaan ei tiedä miten, Rodriguezin levyt ajelehtivat Afrikan mantereen eteläiseen kärkeen. Ne voimistuivat, Cold Factsit, kylmät totuudet, räjähtivät kuulijoiden korviin ja sitä kautta mieleen.

Ne toimivat, kuten taide parhaimmillaan toimii. Antoivat viisautta keskellä tyhmyyttä.

Rodriguezista tuli suljetussa Etelä-Afrikassa suositumpi kuin Bob Dylanista tai Rolling Stonesista. Hän oli piilotettujen tuntojen tulkki, kaipuun ja kapinan kanava.

Tarina lyö tajun kankaalle. Sixto itse ei tiennyt massasuosiostaan ja massan ravistelustaan mitään. Hän jatkoi työtään Detroitin murisevissa autotehtaissa. Mies oli köyhä ja unohdettu. Hänet oli blokattu.

Mutta hänen intohimonsa eli.

Jossain kaukana, missä oli tilaa.

Tänä syksynä olen nähnyt intohimon tukahtuvan jääräpäisyyteen.

Olen katsellut uimahallin suuntaan. Siellä on riidelty joutavista ja esitelty kapulakielisiä toimintasuunnitelmia, mutta ei ole tuettu uimaria, joka haluaa uida – tai valmentajaa, joka haluaa valmentaa.

Kun pitäisi rakentaa urheilijapolku, kyhätäänkin urheilijaränni, jonka reunat repivät joidenkin mielen verille.

Olen tiiraillut pesäpallokentille ja säikähtänyt. En ole käsittänyt, miten valtava määrä himokkuutta voi tiivistyä valtakunnan kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle. Olen ollut kuten muut. Väheksynyt.

Olen aliarvioinut ihmisiä, joille seuran hyvä, pelien pyörittäminen ja menestys omissa puitteissa takovat arvoja sekä heidän että ympäristön arkeen.

Mutta niin on aliarvioinut pesäpalloyhteisön oma ylin elinkin.

Liitto toimistossaan on huhkinut ankarasti kuolettaakseen intohimon kentiltään.

Myös vieressä on juttu intohimosta.

Mari Paananen ja Eve Hytönen nostavat painoja, koska eivät ymmärrä, mikseivät voisi tehdä sitä, mitä rakastavat. Tiedän monen huvittuvan. Nainen ja painonnosto? Mitä mediaseksikästä siinä on?

Ehkä ei mitään.

Elämää sitäkin reilummin.

Olin kolumnin alussa väärässä. Puhuin tästä ajasta.

Helsingin Sanomissa oli ilmoitus, jossa kerrottiin Helene Schjerfbeckin unenomaisen Toipilas-maalauksen vastaanotosta.

”Teknisistä ansioista huolimatta tämä motiivi vaikuttaa lähinnä kiusalliselta”, arvioi Finland-lehti.

Elettiin vuotta 1888.

Silloinkin siis. Intohimo törmäsi paskantärkeyteen.