Isä, kehnouteni on sinun syytäsi ja sinun, äiti!

Lueskelin hiljattain Juha Itkosen romaanin Kohti. Ei siitä sen enempää, mutta yksi kirjan päähenkilöistä teki tarinan nousuvaiheessa kiintoisan huomion: jotenkin kaikista on yhtäkkiä tullut täysinoppineita keittiöpsykologeja, jotka pystyvät selittämään ihan kaiken lapsuudellaan.

Se on paitsi totta, myös erittäin ärsyttävää. Mikä ei tietenkään estä minua toimimasta tuolloin tällöin täsmälleen samoin.

Teen niin taas.

Suurin murheenkryynini oikeaoppisen nuoren elämän tavoittelussa on ilmiselvästi ollut kunnianhimottomuus opintojen suhteen - vika, joka ei ole eduksi esimerkiksi nykyisen työnantajan leivissä. Syy on opettajavanhempieni, jotka antoivat poikaselle liikaa siimaa opiskelun suhteen. Tarkoitus oli tietenkin hyvä, eivät halunneet päättää puolestani, mitä haluan. Pieleen meni, kun en ole tajunnut haluta mitään.

Toinen vakava persoonallisuushäiriö on kyvyttömyys puolustaa itseäni. Kun joku sortaa tai sanoo rumasti, reagoin naurahtamalla huvittuneesti. Jälkeenpäin lähetän ehkä kitkerän teksti-, tai sähköpostiviestin. Jos se ei onnistu, pilkkaan ilkiötä ystävilleni. Miehekästä, eikö totta?

Turpaan en, kumma kyllä, ole saanut muuten kuin pikkuveljeltä. Minulta puolestaan on saanut selkäänsä, ehkä, samainen pikkuveli. Sekin on aika miehekästä.

Varsinaista "poika, käännä toinenkin poskesi" -mantraa ei meillä koskaan opetettu, mutta vanhemmat ovat kylläkin aina korostaneet nöyryyden ja toisten kunnioittamisen merkitystä. Heidän piikkiinsä menee tämäkin.

Joitakin aikoja takaperin myöhästyin bussista kahdesti samana päivänä. Se oli äidin vika, koska hänen kanssaan olimme lapsuudessa kaikkialla aina suorastaan skandaalimaisen hyvissä ajoin. Hyvin tympäisevä perinne, joka johti siihen, että olen näin vanhemmiten kaikkialta aina myöhässä.

Maanantaiaamuna herätessä minua sapetti oikein huolella. Sekin oli vanhempien syy, eivät aikanaan opettaneet tervehtimään jokaista uutta auringonnousua ansaitsemattomana ihmeenä.

Tänä aamuna herätessä podin puolestaan edellisiltaisen jalkapallo-ottelun jäljiltä voimakkaita lihassärkyjä. Syy oli isäni, joka ei muistaakseni koskaan venytellyt nähteni. Polvi ei totisesti parane pojasta - eikä etureisi.

Kaiken tämän vyörytyksen tavoitteena on tietenkin se autuas olotila, jossa vastuu omista tekemisistä on muilutettu ihanasti muille. Oma vajavaisuus ei oikeastaan olekaan omaa, koska mistä tahansa voi syyttää ketä tahansa. Mieluiten vanhempia.

Minäkin, tyhmä ja kaikin puolin kelvoton ihminen, olen vain onnettomien olosuhteiden ja onnettomien vanhempien uhri.

Virkistää kivasti!

Vaikka, arvoisat isä ja äiti, en minä tätä kaikkea tietenkään oikeasti tarkoita. Oikeasti olen teille kaiken velkaa ja oikeasti minä rakastan teitä. Mikä sekin on toki teidän syytänne.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.