Isä pellaa ja äiti kuskaa

Menneinä vuosikymmeninä kentät, pihat ja puistot olivat täynnä lapsia, jotka pelasivat keskenään jalkapalloa, jääkiekkoa ja pesäpalloa. Poikakuorojen kiroukset kaikuivat falsetissa, kun yksikään aikuinen ei ollut kuulemassa pelaamiseen soveltuvaa kielenkäyttöä.

Tänä päivänä pihat ja puistot pullottavat lastensa kanssa kikkailevia isiä ja kenttiä reunustavat empatiaa tihkuvat äitilaumat, joista lapsen karmeinkin moka on loistosuoritus.

Kun vielä sukupolvi sitten alakoululaiset pyöräilivät 30 kilometriä Donnay ja palloputki tarakalla lähimmälle tenniskentälle, nykyteinit kuskataan 300 metriä tennistreeneihin, etteivät jalat vain matkalla rasitu.

Katselin hiljattain Vierumäen urheiluopistolla yhdeksänvuotiaiden futareiden tehotreeniä ja taktiikkapalaveria. Muistelin kaihoten lapsuuttani, jolloin meillä oli niityn laidalla Hannu Teiderin ja Risto Niemisen toimittama Urheilutieto (1983), josta käytiin porukalla tappelemassa sääntötulkinnat kiistatilanteissa. Aikuiset eivät päässeet liian varhain määräilemään, kuka oli paitsiossa.

Huippuvalmennus jo varhaisessa vaiheessa tuottaa varmasti taitavampia aikuisurheilijoita, mutta suuremmalla joukolla jää oma luovuus kehittymättä herkeämättömässä ohjauksessa.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt, mutta olen kuitenkin tuuminut, kumpi oli parempi. Aikakausilla on puolensa.

Monet ystäväni nurisevat neljääkymmentä lähestyessään, että ”isä ei koskaan pelannut jalkapalloa minun kanssa”. Eivät tosiaan pelanneet. Ennen isillä oli tähdellisempääkin tekemistä kuin pomputella illat kakaroidensa kanssa, eivätkä äidit olleet yhden naisen minuuttiaikataulutettuja kuljetusliikkeitä lapsilleen.

Ennen vanhaan vanhemmat rakensivat suomalaista yhteiskuntaa ja hankkivat särvintä pöytään. He olivat kotiin tultuaan väsyneitä kuin Raatteen tien taistelijat. Kun oli kaatanut hehtaarin metsää tai ommellut sadat Enstex-housut, ei siinä enää jaksanut ryhtyä rankkareita ampumaan tai kuskata lasta Toyota Corollalla jazz-balettiin. Pihalla sai työntää kuulaa tai hyppiä narua.

Aivan tovi takaperin pidettiin aivan höperönä, jos aikamies meni poikasille maalivahdiksi. Nykyään Suomen takapihoilla leijuu satatuhatta kaljamahaista Jussi Jääskeläistä Bilteman tolppien välissä.

Vielä 1980-luvulla lapsia ei kasvatettu. Kakarat kasvoivat omine nokkineen. Kun lapsille osti sukset, räpsän, vistinauhan tai Torspon, vanhemmat saivat katsoa ennen saunaa rauhassa Englannin liigaa ja Bergeracin.

Kun työn luonne muuttui ja suomalainen yhteiskunta oli valmis, lapsista tuli yhtäkkiä hirveän tärkeitä. 2000-luvun helikopterivanhemmat pärräävät jatkuvalla syötöllä lastensa yllä. Nykylapset nurisevat 20 vuoden päästä, että ”isä halusi pelata koko ajan jalkapalloa minun kanssa ja äiti kiljui koko ajan kentän reunalla, ikinä ei saanut pelata rauhassa”.

Sitä saa mitä kylvää. Joka ikinen aamuni alkaa kaksivuotiaani ehdottomalla vaatimuksella: ”Isi pellaa!” No, ainahan sitä on aikaa yhdelle sählymatsille. Nipistetään pikkusen vaikka kolumnin kirjoittamisesta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.