Isompia puskureita

Euroopassa talouspolitiikkaa on tehty kriisitunnelmissa vuodesta 2008 lähtien. Pidettyjen huippukokousten lukumäärään nähden tulokset ovat jääneet laihoiksi. Pysyviä ratkaisuja ei ole löytynyt, ja velkaongelmista kärsivien maiden lista on pysynyt pitkänä. Tukijonossa ovat vuorollaan olleet Islanti, Irlanti, Unkari, Kreikka, Portugali, Espanja ja Italia.

Pitkittyvän epävarmuuden ja takkuisen talouskasvun vuosia voi tulkita kahdella eri tavalla. Joko toimet, joilla velkakriisiä on hoidettu, ovat olleet vääriä tai vähintäänkin riittämättömiä. Toinen vaihtoehto on, että maailma on jostakin syystä yksinkertaisesti siirtynyt hitaan kasvun ja korkean markkinaturbulenssin aikakauteen.

Jälkimmäinen näkemys on helppo tyrmätä, kun taas käsitykselle velkakriisin huonosta hoidosta löytyy paljon tukea. Valtiovarainministeriön entinen ylijohtaja Johnny Åkerholm sanoo tuoreessa kolumnissaan (HS 4.2) asian selvästi: mikään rahoitus ei riitä vakuuttamaan kansainvälisiä sijoittajia, ellei ongelmamaiden talouspolitiikka muutu.

Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Myös Åkerholmin huoli pysyvän vakausmekanismin (EVM) tulevasta roolista kannattaa noteerata. Pahimmillaan vakausrahaston toiminta korkoreaktioiden vaimentajana vain pitkittää talouskriisistä toipumista. Näin käy jos EVM pitää tukitoimillaan yksittäisen maan valtiolainojen korkotason matalana, vaikka maa välttelee menoleikkauksia ja lipsuu budjettikurista.

Viime vuodet ovat opettaneet, että kansainväliset rahoitusmarkkinat reagoivat budjettialijäämiin aiempaa nopeammin. Tämä on hyvä asia, sillä yksi velkakriisin siemen oli siinä, että velkaantuvat maat saivat liian pitkään liian halpaa rahoitusta. Markkinat ovat oppineet läksynsä ja korkovaateet nousevat nyt nopeasti velkatason myötä. Tulevina vuosina velkaantumisen riskitaso asettuneekin vakaussopimuksessa sovitulle 60 prosentin BKT-tasolle. Tämän ylittyminen sysää maan korkotason välittömään nousuun.

Vakaussopimuksen vain juuri ja juuri alittava velkataso ei anna pelivaraa suhdanteita tasaavalle talouspolitiikalle. Siten normaaliolojen tavoitetasoa kannattaa kiristää. Talouskomissaari Olli Rehnin johdolla euromaiden velkatasolle voitaisiinkin asettaa valvontarajat samalla tavalla kuin uusi Basel 3 -säännöstö on tuomassa pankeille syklisen vakavaraisuusvaateen. Euromaiden pankeille uudet kireämmät ehdot tarkoittavat vaadetta lisätä omien varojen määrää suhteessa luotonantoon merkittävästi. Tämä on hyvä asia. Samanlaista pelivaraa huonojen aikojen varalle tarvitaan myös valtioille.

Valtion velan valvontaraja voisi olla 40 prosenttia bruttokansantuotteesta, eli 20 prosenttiyksikköä nykyisen vakaussopimuksen kattoa tiukempi. Taantumissa tämä raja voitaisiin ylittää. Siten julkinen valta pystyisi, perustehtäviensä mukaisesti, harjoittamaan suhdanteita tasaavaa talouspolitiikkaa ilman pelkoa kasvua tukahduttavista korkoreaktioista.

Puskureilla pääsisimme irti tympeästä ”pitää elvyttää mutta ei voida” -keskustelusta. Tosin tämä vaade olisi Suomellekin kova pala, sillä se edellyttää tiukkaa julkista menokuria kansantalouden hyvinä vuosina. Tältä osin omien päättäjiemme näytöt eivät ole täyttä luottamusta herättäviä.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun kansantaloustieteen professori.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.