Itä tulee

Jokin aika sitten kävin Salon Sinisessä talossa, jonka on paikkakunnan Suojeluskuntataloksi aikoinaan piirtänyt Alvar Aallon hyvä ystävä ja kollega Erik Bryggman. Nykyisin talossa on taidelainaamo ja peräti kaksi galleriaa. Toisessa niistä, Salon taiteilijaseuran ylläpitämässä, oli jokin aika sitten Satu-Maaria Mäkipuron näyttely OM. Pienessä, hämärässä tilassa soi itämainen musiikki ja katosta valui buddhanpään ylle valokuitua. Seinillä oli itämaisuuteen viittavia savinaamioita ja jalustoilla pikkupatsaita. Itä tulee, ajattelin.

Itse asiassa itä on ollut tulossa jo pitempäänkin. Vuosituhannen alussa asuin hetken Milanossa ja hämmästelin silloin itämaista buumia niin muodissa kuin sisustuksessakin.

Kuinka laajasti itä on vaikuttanut kuvataiteeseemme, tuli näkyville vuonna 2004 J.O. Mallanderin Amos Andersonin kuratoimassa näyttelyssä Näkemisen virta. Sen jälkeen itämaisuutta on nostatettu esiin muuallakin. Tikanojan taidekoti Vaasassa ja kotimuseoni Salossa järjesti Orientalismi-näyttelyn, jossa aihetta tarkasteltiin 1800-luvulta nykypäivään.

Edelliseen näyttelyyn liittyen googlasin kirjailija Anita Konkan nettiblogin, josta lainaan seuraavaa: "Hän [J.O. Mallander] toivoo, että teema nousisi näkyvämmin esiin länsimaisessa kulttuuritarjonnassa. Minä en toivo, sillä jos itämaisuus nousee valtavirraksi taiteessa, se menettää hiljaisen voimansa. Se banalisoituu ja tyhjenee merkityksestä niin kuin käy kaikelle mikä valtavirrassa uiskentelee median huomion kohteeksi. Parempi kun se pysyy pohjavirtauksena. Sielun on helpompi valita seuransa."

Jotakin on kuitenkin tapahtunut Konkan toiveesta huolimatta. Vakavasti itsensä ottavat yritysjohtajat järjestävät työpöytänsä feng shui -oppien mukaan, sushiin tarvittavaa wasabi-tahnaa saa lähikaupasta ja zeniläisen askeettiset ravintolat keräävät asiakkaita. Aikaa on kulunut 1960-luvusta, jolloin kirjoitimme tankoja ja haikuja tavuja laskien.

Jopa Tuomas Anhava oli kiinnostunut japanilaisen runouden niukkuudesta, koska se istui hyvin modernismin oppeihin. Minä luin lisäksi ihastellen Pertti Niemisen jo 1950-luvulla kääntämää Kiinan runouden Keskitie-antologiaa ja annoin sen vaikuttaa pöytälaatikkorunoihini. Eräs niistä päättyi säkeeseen "...ja minunkin oli vaikea pitää / vanha vartaloni suorana". Säe sopisi paremmin tämänpäiväiseen kuin runon 17-vuotiaan kirjoittajan olotilaan.

Ernest Woodin Jooga kuului tuolloi lähes kiellettyihin kirjoihin. Nyt astanga-joogatunneille on tunkua ja aiheesta on hiljattain ilmestynyt laaja harjoituksia ja filosofiaa esittelevä Gregor Maehlin teos.

Kevättalven aikana on tiedotusvälineissä esitelty taajaan Seija Wilénin esikoisromaania Mangopuun alla, jossa kirjailija selostaa tietään Hare Krishna -liikkeeseen ja sieltä ulos. Pienestä keskeneräisyyden vaikutelmasta huolimatta teos on hyvä osoitus, ettei kaikkea idän suunnalta tulevaa todellakaan ole suotta pidetty huuhaana. Ensi viikolla ilmestyy ihan oikean idän kirjailijan, bangadeshilaistaustaisen Tashmina Anamin Commonweath-palkittu romaani Kulta-aika. Sitä jään uteliaana odottelemaan.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.