Itkeminen on intiimeintä

Olen siinäkin mielessä perinteinen suomalainen mörököllimies, että minua nolottaa itkeä muiden nähden. Fiktio itkettää itseäni tosielämää selvästi enemmän. En tiedä miksi, enkä ole tästä luonteenpiirteestä ylpeä. Todellisuus aiheuttaa toki suruntunteita, mutta ne purkautuvat harvoin itkuna.

En minä silti jatkuvasti pillitä. Viimeksi itkin pari päivää sitten, kun peli Beyond Eyes päättyi. Sangen erikoinen ja jopa kokeellinen Beyond Eyes kertoo sokeasta, kissaansa etsivästä 12-vuotiaasta tytöstä.

Yleensä itkun aiheuttaa elokuva. Paras paikka itkeä leffalle on pimeä teatteri, missä kukaan ei näe kyyneleitäsi. Ääneen nyyhkimistä varon tarkasti. Supersankaritarinoita voi mennä katsomaan kavereidenkin kanssa, mutta surulliset pienimuotoiset elokuvat katsotaan ehdottomasti yksin. Tällöin kyyneliä voi pyyhkiä rauhassa lopputekstien päättymiseen asti.

Tätä en ole aiemmin paljastanut kenellekään: itkeminen on mahtavaa. Ehkä juuri tästä syystä todellisuus ei minua juuri itketä. Itkunautinto tuntuu väärältä, kun kyseessä on oikeiden ihmisten kärsimys.

Itkeminen puhdistaa. En oikein edes osaa selittää, mitä tällä tarkoitan. Itkun jälkeen vain on henkisesti puhdas olo. Itku on seuraus tunnemyrskystä, ja juuri tunteet tekevät ihmisestä ihmisen.

Itku on suoraa sukua naurulle. Oikeastaan itku ja nauru ovat sama asia, vain sen eri puolet. Itkua ja naurua voi teeskennelle muille, jos joku sellaista haluaa tehdä, vaan ei itselleen. Itku ja nauru ovat ehdottoman rehellisiä ja aitoja tunteenilmaisuja. Ei sellaisia asioita ihmiselämässä liikaa ole, ei ainakaan omassani.

Naurua haen usein tietoisesti, en koskaan itkua. Itku tulee, jos on tullakseen. Joskus laadukaskaan surumielinen elokuva ei itketä; joskus imelä mainos itkettää.

Minulla ei ollut etukäteen aavistustakaan siitä, että Beyond Eyesin loppu aiheuttaisi kyyneleitä. Olin itkusta iloisesti yllättynyt.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.