Itkupaniikkiraivari muuttui hyväksi oloksi

Mikään muu tässä elämässä ei ole pakko kuin kuolema ja kertotaulu. Nämä ihanan ala-asteenopettajamme terävät sanat muistuvat mieleeni, kun istun koulun aulassa odottelemassa omaa vuoroani käydä päivän koitokseen. Nyt olen varmasti elämäni suurimman kertotaulukoetuksen edessä, ja vähän pitäisi ehkä muistaa jotain muutakin.

Itkupaniikkiraivari ei yllätyksekseni iskekään päälleni, joten aiempi suunnitelmani tämänpäiväisen kolumnin aloitukseksi menee myttyyn. Katselen hiljaa ympärilleni, salissa istuu sekä pitkän että lyhyen matematiikan opiskelijoita. Toisille aine on pakollinen, meille toisille ei.

Derivaatat ja integraalit vilisevät nopeasti silmissäni. Siitä huolimatta, että olen pitkän matikkani itse valinnut, tunnen sen tässä tilanteessa aivan liian pitkäksi!

Otan esille tarvittavat kynät ja kumit sekä juuri aamutohinassa ystävältäni lainaamani harpin, omani oli "yllättäen" päässyt hukkumaan. Pientä paniikinpoikasta on kyllä ilmassa, mitähän tämän vuoden koe tuokaan tullessaan. Itse toivon, ettei ensimmäisenä tehtävänä olisi ainakaan prosenttilaskua...

Valvomassa olevaa, jo monet aiemmatkin kirjoitukset kokenutta, omaa matematiikan opettajaammekin näyttää selvästi jännittävän, mitä kokelaiden päänmenoksi on tänä vuonna keksitty. Saati se, kuinka ihmeessä kaikki oppilaat tästä selviytyvätkään. Me abiturientit emme siis taidakaan olla ainoita, jotka jännittävät matematiikankoetta lähes yhtä paljon kuin jouluaattoa.

Ainakin meidän perheessä kaikkein vanhin ja kokenein joulun viettäjä jännittää joulupukkia eniten - kenties tämä kirjoitustilanne on suoraan verrannollinen jouluun.

Pohdintojeni jälkeen pääsen vihdoin laskemisen vauhtiin, en meinaisi edes malttaa vedenjuontitauon ajaksi lopettaa. Päällimmäisenä mielessäni ei olekaan nyt se, että saan laskuista oikeita vastauksia tai onnistun ratkomaan ne nopeasti.

Koetilanteessa voinkin kaikessa rauhassa pyöritellä numeroita päässäni, ilman kiirettä ja melua, kukaan ei ole häiritsemässä minua. Vaikka puolet tehtävistä menisivätkin yli ymmärryksen, aivojumppa tekee kirjoitusten puuduttavan lukurumban keskellä hyvää. Ei kai tämä niin kamalaa olekaan.

Toivottavasti nämä kehut riittävät paljon jaksaneelle opettajallemme, joka kehotti minua - ei edes niin kovin vaivihkaa - kirjoittamaan oikein kauniisti ja innostuneesti matematiikan ylioppilaskirjoituksista. Pakko myöntää, että siihen asti, kun tulokset pudottavat ehkä ikävästikin maanpinnalle, voi olla ihan hyvillä mielin!

Kirjoittaja on Keuruun lukion abiturientti ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.