Itkuripuliraivari parkkihallin portilla

Aina ei kulje. Joskus kohtalo vain laittaa kapuloita rattaisiin, jolloin ihmispolo karauttaa hetkellisesti elon valtatien pientareeseen.

Minulla on ollut autojen kanssa ongelmia. Ei tosin mitenkään ylettömästi itse autolla ajamisen tai niiden käynnistymisen suhteen. Ehei, ongelmani ovat koskeneet kulkuvälineeseen pääsemistä.

Ford Escortissani alkoi 1990-luvun alkupuolella, jokusen vuoden käytön jälkeen, reistailla avain kuskin ovessa. Huoltomies totesi, että autoon pitää vaihtaa lukkopesät, mikä olisi maksanut lähes 500 euroa.

Keskuslukitus aukeni muutaman vuoden ajan pelkääjänpuoleisesta etuovesta, kunnes senkin lukko irtisanoi sopimuksensa totaalisesti.

Kuljin Escorttiin vielä parin viikon ajan takakontin kautta kiipeämällä, ennen kuin viimein luovutin. Kyllä muuten nauratti, kun huollossa selvisi, että ei lukkopesissä mitään vikaa ole ollutkaan, avaimet vain olivat kuluneet. Uusi avain maksoi 17 euroa.

ESCORTIN SEURAAJAKSI valikoitunut neljän vuoden ikäinen Volkswagen Vento oli kuulemma valittu Tekniikan maailmassa aikanaan vuoden talviautoksi. Kyseinen testi oli varmasti tehty Etelä-Espanjassa.

Minun Ventoni etuovien lukkomekanismi jämähti totaalisesti pienimmästäkin lämpötilan vaihtelusta. Takapenkin kautta rattiin kömpiminen muodostui siksi talvisin rutiininomaiseksi puuhaksi. Se vasta on kivaa, kun pituutta on lähemmäs kaksi metriä.

Tuo Venton ominaisuus löytyi kummallisesti myös kaverin saman ikäluokan volkkarista.

Tästä huolimatta vaihdoin kärryn tilalle reilut kolme vuotta sitten 2000-lukulaisen versionsa, eli ohjastan nykyisin Volkswagen Boraa. Joka on tähän asti avannut kupeensa minulle mukisematta.

Tällä viikolla kuhertelukausi kuitenkin päättyi. Vieläpä hyvin traumaattisella tavalla.

BORAN RATINPUOLEINEN etuovi jysähti ikijäähän tämän viikon maanantaina. Torstaina jäätymisprosessi oli edennyt jo niin pitkälle, että toinen takaovistakin pysyi kiinni, vaikka kuinka rempoi.

Päätän siksi ajaa auton lounastauolla Jyväskylän keskustan lämmitettyyn parkkihalliin. Jahka olen jonottanut Anttilan parkkihalliin kymmenisen minuuttia, pääsen lopulta portin lippuautomaatille. Takanani on kymmenisen autoa jonossa.

Samassa koen karmean ahaa-elämyksen. Eihän jäätynyt ovi tietenkään aukea. Eikä muuten aukea sähköisesti toimiva ikkunakaan.

No, pienessä paniikissa päätän sammuttaa moottorin ja ulostautua autosta samaa reittiä, mitä tulinkin, eli toisesta etuovesta.

Sepä onkin jäätynyt ajomatkan ja jonottamisen aikana kiinni!

Nyt iskee jo vähän isompi suljetun paikan kammo. Alan ruuvata kuumeisesti penkin selkänojaa alas, jotta pääsisin kiskomaan vielä työpaikan pihassa auenneen toisen takaoven kahvaa. Samalla muistelen tuskanhikeä puskien, että olivatkos takapenkkiläisten ovet jälkikasvun takia vielä lapsilukossa.

No, onneksi räppänä rävähtää auki. Koska kaide on niin lähellä, en yltä kuitenkaan kädelläni tarpeeksi pitkälle. En myöskään mahdu kapeasta aukosta ulos.

JUURI KUN kokonaisvaltainen itkuripuliraivari on iskemäisillään, ilmaantuu takana olevasta autosta ihanainen pelastava enkeli. Kaunis nainen, joka kysyy, tarvitsenko apua, painaa puolestani lippuautomaatin nappia ja antaa parkkilipukkeen minulle.

En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut näin kiitollinen mistään ja kenellekään.

Tunnin parkkihallissa sulattelun jälkeen kottero suostuu avaamaan muut sisäänmenoaukot, mutta kuskin ovi pysyy jumissa. Niin, lisäksi erehdyn ronklaamaan parkkihallissa takakonttia. Jonka luukku ei mene enää sen jälkeen kiinni.

Sanotaan, että jokaisessa tarinassa on opetus. Niin varmasti tässäkin. Nyt en jaksa moista kuitenkaan pohtia, pää räjähtää.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen verkkotuottaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.