Itsepäinen aasi

Olen kuullut monesti lukion olevan ihmisen parasta aikaa. Tänään, ensimmäisen vuosikurssini päättyessä, voin sanoa ettei hyviä muistoja olekaan niin paljon kuin odotin. Lukio on lähes musertanut minut. Aloitin uuden koulun hyvillä mielin. Odotin uutta alkua. En tuntenut ketään, mutta menin reippaasti uusien ihmisten mukaan. Onnistuinkin saamaan pari hyvää kaveria. Ensimmäisen jakson jälkeen arvosanatkin näyttivät ihan hyviltä, kun oli voimaa opiskella. Sitten kaikki alkoi kulkea alamäkeä.

Ihmiset muutamaa kaveriani lukuun ottamatta eivät pitäneet minusta. Päättömiä juoruja alkoi liikkua. En vieläkään tiedä, mistä se johtuu. Arvosanani alkoivat näyttää hirveiltä. Ensimmäinen kasi. Seiska. Kutonen. Tavoitteita oli vaikea saavuttaa lukemalla ja yrittämällä, sillä asia oli joko hyvin vaikeaa, tai sitten en vaan ollut tarpeeksi fiksu tajutakseni materiaalin keskeistä sisältöä. Kun arvosanat eivät ole toiveen mukaisia, alkaa pelottaa, etten tule pääsemään haluamaani korkeakouluun.

Minulle on sanottu, että keskityn koulussa vain negatiivisiin asioihin ja siksi kaikki tuntuu turhauttavalta. Minun pitäisi keskittää katse tulevaan murehtimisen sijaan. Kuulostaa helpolta vinkiltä, mutta tämän itsepäisen aasin päätä ei noin vaan käännetä. Jos tunnen olevani kurssilla yksin tai ulkopuolinen, oman mielipiteen ilmaiseminen ei ole niin helppoa. Mielestäni tunne, että kuuluu johonkin, merkitsee sekä opiskellessa että töissä paljon. Ryhmästä saa voimaa eivätkä numerot ole ainoa asia mihin keskittyy.

Voi olla, että pyrin opiskelussa täydellisyyteen, vaikken aina jaksakaan lukea. Nyt, loman alkaessa voi kuitenkin heittää opiskeluaivot hetkeksi narikkaan ja ladata akkuja tulevaan vuoteen ja toivoa, että hyviä muistoja tulee vielä.

Kirjoittajalla on takanaan Jyväskylän normaalikoulun lukion ensimmäinen vuosi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.