Jäähyväiset patriarkaatille

Ennen vanhaan, kun patriarkaalista järjestystä ei uhannut mikään, kunnon miesten tunnuslauseena pahassa tilanteessa oli ”naiset ja lapset ensin”.

Naisilla ja lapsilla oikeastaan tarkoitettiin kaikkia heikompia. Oli vahvojen velvollisuus suojella heitä. Se oli heidän kunnia-asiansa, kun taas käyttäessään valtaansa omaksi edukseen, etuillessaan, voimakas häpäisi itsensä toisten voimakkaiden silmissä.

Ennen vanhaan uhrautuminen oli miehekästä. Sehän oli vahvojen etuoikeus, luksusta, johon vain heillä oli varaa. Sen sijaan niille, jotka olivat heikkoja ja alistettuja sovitusti, uhrin asema oli normaalitilanne. Vaihtoehtoja olivat alistuminen, vahvempien armoille jättäytyminen ja kapina.

Nyt, kun patriarkaatti huojuu ja natisee eikä pian enää kenenkään alistettu asema ole sovittu asia, menneen maailman valtiaat, siis miehet, ovat uudessa tilanteessa. He kokevat siirtyneensä uhrin asemaan kulttuurin kokonaisuudessa. Tästä puhuu uusi reaktionaarinen miesasialiike. ”Mies on maailman neekeri”, julisti vintage-miehekkyyden puolustaja, kirjailija Timo Hännikäinen vuonna 2009.

Tavallaan tunteessa onkin perää: miehiltä ollaan paraikaa riistämässä jotakin – etuoikeuksia, joiden ei tosin olisi koskaan pitänyt heille kuuluakaan.

Nationalismin, rasismin ja seksismin nousussa – jonka voi havaita paitsi kaduilla ja sosiaalisessa mediassa myös Suomen eduskunnassa – on sentään yksi lohdullinen piirre. Se on ääntä, joka syntyy patriarkaatin ja kaikkien metafyysisesti perusteltujen hierar­kioiden murenemisesta.

Vanhassa maailmassa ei tarvinnut kirjoittaa esseekirjoja, joissa miehiä vannotetaan pitämään itsensä miehinä. Kukaan ei joutunut suremaan sitä, et­teivät edes neekerit enää ole neekereitä.

Meneillään oleva patriarkaatin luhistuminen vaikuttaa kaikkeen. Vaikka jäähyväisistä tuleekin pitkät, lopulta myös hierarkkinen jako ihmisiin ja eläimiin pettää ja ihmisen herruudelta menee perusta.

Lokakuussa uusfasistit osoittivat mieltään Suomen pakolaispolitiikkaa vastaan eli vastustivat apua tarvitsevien auttamista. Eräässä uutiskuvassa oli kyltti, jossa luki: ”Suomi ensin!”

Vanha herrasmiehen ohjenuora on jäänyt kauas taakse. Nykymies vaatii: minä ensin. Niin suuressa pulassa hän kokee olevansa.

Jäin kuitenkin tuijottamaan kuvaa. Mistä parahdus olikaan niin tuttu? Eläinoikeuskeskustelustapa tietenkin.

”Ihmiset ensin!” on tavallinen vastalause, kun joku yrittää puhua eläinten puolesta. Ajatuksena on, että vasta kun ihmisten paratiisi on valmis, voidaan ruveta tutkimaan, olisiko eläinten helvetissä jotakin paranneltavaa. Ajatuksena on poistaa toisten oikeudet asialistalta: ihmiset ensin, eikä heidän jälkeensä ketään.

Kaikki ensin! Kaikki samalle viivalle: kuningas ja kerjäläinen, pikkulapsi ja iso mies.

Se oli erään obskyyrin palestiinalaisen antifasistin teesi joskus ajanlaskun alun tienoilla. Aika hyvin umpipatriarkaalisen kulttuurin kasvatilta!

Ja aika kauan siinä menikin, että sana alkoi kuulua.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja