Jääräpäinen jääkiekko

Suomalainen jääkiekko on tunnoissaan. Olette kaiketi huomanneet, miten se on topattu täyteen tarmoa, itseluottamusta ja omaa arvoa. Hersyvällä ja tuottavalla tavalla.

Kysymys on jääräpäisyydestä, siitä samasta positiivisesta perkeleellisyydestä, jonka voimalla Suomessa aikoinaan hiihdettiin hakuliset ja painittiin köpi lehtoset.

Ajatelkoot muut mitä lystäävät, me teemme näin.

Mietitään nyt sitä Kanada-näytelmääkin.

Sehän näytti viisi minuuttia farssilta. Katsomossa jo säälittiin Suomea, reppanaa, joka oli tuolla tavalla heitetty julkiselle estradille NHL-ammattilaisten raadeltavaksi.

Ainoastaan Leijonat ei ollut moksiskaan. Pelaajat puolustivat aikansa omaa maaliaan. Siinä tunnollisesti huhkiessaan ja virheitäkin tehden he tiesivät, tai ainakin aavistivat, että kyllä kääntyy, hyvä tästä vielä seuraa.

Niin on tapahtunut ennenkin. Niin tapahtuu nytkin. Ja tapahtui. Ihan pisti naurattamaan.

Mutta ei vain tuo yksi ilta.

On suomalainen jääkiekko kaikkinensakin kuin luja haapapuu, joka ylväänä seistä törröttää, vaikka tikat kuinka runkoa hakkaavat.

Jääkiekkoa ryöpytetään, se on niin iso, että kriittinen tarkastelu kuuluu asiaan. Nykymedialla on klikkikompleksi ja adhd:n oireita. Se paukuttaa pienetkin yksityiskohdat suuriksi, näkee hetkittäin koko suomalaisen jääkiekkoilun olevan mahdoton yhtälö ja matkalla kohti tuhoaan.

No, jääkiekko. Se kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kasvuaan.

Sitten on se osa suomalaisista, joka ei voi sietää hokia. Heitä kateellisia puistattaa – osin aiheestakin – jääkiekon arroganttisuus, jota voi pöyhkeytenäkin pitää.

No, jääkiekko vähät välittää. Painaa vain.

MM-lavalla ja -kulisseissa olennainen tiivistyy yhden joukkueen tekemisessä. Leijonien leiri on jotenkin hauska. Se on taottu yhden ja saman kliseisen sanoman papukaijayhteisöksi.

”Me olemme aikataulussa. Me elämme hetkessä. Kaikki vastustajat ovat vaarallisia. Tärkeintä on joukkueen voitto, eivät omat maalit...”

Tätä on nyt kuultu Pietarissa kohta kaksi viikkoa. Ja pakko alkaa uskoa, että Leijonat ei feikkaa, että kaikki tuossa joukkueessa ajattelevat niin kuin puhuvat. Totta. Hokemat ovat itsestäänselvyyksiä, yksinkertaisia ja ilmeisiä.

Mutta tosi paikassa vain sitoutuneimmat ja jääräpäisimmät pystyvät pitämään niistä kiinni.

Tietysti turnaus on kesken.

Voihan Suomi hävitä torstaina Tanskalle. Silloin kolumneissa on toisenlainen henki. Saattaahan olla, että Venäjä ja Kanada ovat lopulta liian kovia. Edes pronssista ei tiedä sanoa.

Mutta kävi miten kävi, joitain jälkiä tämäkin turnaus varmasti jättää. Tahto, usko ja kovapäisyys.

Hakulisen latu-urilla lykitään.