Jäisen reiän hyinen kutsu

Minä rakastan kesää. Kesällä kaikki on elossa, luonto hengittää rehevästi, maailma roihuaa väreissä. Arjen terävät kulmahampaat ja kanssaihmisten kyynärpäät hioutuvat hellemmiksi muutaman onnen täyttämän kuukauden ajaksi. Aurinko sulattaa roudan sydämistä, olemme kaikki veljiä ja sisaria. Minä elän! Minä elän!

Minä vihaan talvea. Koko ajan palelee ja on pimeää. Vastaantulijoiden silmistä, jos niitä turkisvuorisen toppatakin hupun alta yleensä näkee, paistaa tyhjyys ja tuska.

Lumi on taivaalta oksennettu, kaiken elävän alleen tappava valkoinen käärinliina. Ympäristö huokuu vaaraa ja kuolemaa.

Harvoina aurinkoisina pakkaspäivinä lumi moninkertaistaa loisteen niin, että hämärään tottuneita silmämunia kirvelee kuin partaveitsellä viillettäisiin.

Jään, pohjoistuulen, vaakatasossa puhaltavan lumimyräkän ja loputtoman pimeyden raiskaaman ihmispolon päivien kohokohta on aamuisin, kun kalenterista saa jälleen vetäistä yhden talvipäivän yli. Kesä lähestyy, joskin tuskallisen hitaasti.

Yksi ihmisryhmä kuitenkin roikkuu pakkasherran kaavun helmassa kiinni kynsin ja hampain. Siinä vaiheessa kun järven pinnassa on keväällä enää haperoista jäähilettä, pyrkivät nämä hengenjättiläiset vieläkin jäisen reiän ääreen.

”Kyllä ne kotijärven jäät vielä kantavat, minä tunnen nämä seudut kuin omat taskuni. Aina on jää kestänyt vielä vapun korvilla”, saattaa sinnikäs pilkkijä uhota.

Sama kuin liikenteessä sanoisi, että ei tuolta risteyksestä ole ennenkään ketään tullut, painetaan kaasua vaan.

Pilkkimisessä on pakko olla kyse jonkinlaisesta pakkomielteestä. Tuskin muuten saisimme joka kevät ja syksy kuulla uutisia jäihin pudonneista kalamiehistä. Eihän kukaan täysjärkinen lähde henkensä uhalla kalastamaan.

Varsinkin keväisin näkee häkellyttävän myöhään avannon äärellä nököttäjiä onneaan koettamassa, samalla kun jään reuna siirtyy hetki hetkeltä kauemmaksi rannasta.

Ehkäpä näille jäisen reiän lumoihin joutuneille pitäisi perustaa avuksi Anonyymit pilkkijät ry, AP.

– Hei, olen Väinö, olen pilkkijä.

– Hei Väinö, vastaa turkishaalareihin sonnustautunut vertaisryhmä yhteen ääneen kalanhajuisessa kokoussalissa.

– Olen ollut kuivalla maalla neljä kuukautta ja kuusi päivää.

– Hyvä Väinö, kehuvat muut.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.