Jälleen silmätönnä, kiitos karvaisen pötkäleen

Jos tekstissäni on tänään joitain kirjoitusvirheitä, johtuu se siitä, että näyttöä on vaikea katsella ilman silmälaseja. Ne taas ovat kotona, palasina. Mäyräkoirani Kosti söi ne, tai oikeastaan mutusteli palasiksi.

Ilmeisesti korvantakuseni erittävät jotain ekstra-ihanaa makua ja tuoksua, koska nämä ovat jo toiset silmälasit jotka koirani on tuhonnut. Ensimmäiset kokivat matkansa pään pari vuotta sitten. Silloin Christian Diorin muovikehykset ja linssit olivat kotiin tullessa sentin paloina.

Tällä kertaa Kosti oli vain irrottanut toisen linssin ja hieman maistellut sankoja, jotka vinksottivat kummallisesti. Aarre löytyi lauantaisen kauppareissun jälkeen nojatuolista, eikä siinä enää toruminen auttanut, tuho oli selvästi tehty jo tunteja sitten.

Päiviteltyäni hampaanjälkiä mies sanoi heti, että kyllä hän noita voisi vielä käyttää. Että ei kukaan huomaa vaikka silmien ympärillä onkin natusteltua kehystä. Just. No eipä varmaan.

Kostilla on muutenkin ollut viime aikoina jotenkin vaikeaa. Aikoja sitten pureskeluvimmastaan eroon päässyt aikuinen, kolmevuotias pötkömakkara on syönyt hiljattain muutamia kuulakärkikyniä, rasvatuubeja, lakupussin ja lisäksi kantanut päivisin villasukkiani, terveyssiteitäni sekä lapasiani pesäänsä.

Kaikki nämä ovat siis olleet pöydältä napattuja, eivät lattialla lojuneita. Kaiken kukkuraksi jo kauan sohvan päällä olleeseen torkkuhuopaan oli mystisesti ilmestynyt jalkapallon mentävä aukko.

Tämä terrori voi olla tietysti posttraumaattista oireyhtymää, joka iski päälle vasta nyt, melkein puoli vuotta muuttomme jälkeen, tai sitten Kosti on vain löytänyt jälleen itsensä. Pentuna meetwursti oli nimittäin kova järsimään.

Pari vuotta sitten loppunsa kohtasi lattian poikki kulkenut television antennijohto, kolme kertaa. Maukasta oli.

Lisäksi menetimme parit kengät, yhden lattialistan, muutamat sohvatyynyt, lukemattomista huulirasvoista puhumattakaan. Suurinta osaa pikkutavaroista en edes muista, eikä olohuoneen pöydän jalassa oleviin hampaanjälkiin kiinnitä enää huomiota.

Osansa hampaiden teroittelusta saivat myös saunan oven karmit ja sisällä ollut saunajakkara, josta eräänä päivänä puuttui koiran suun mentävä pala. Että anteeksi vaan, uudet asukkaat.

Alussa kaikki tuhoamiset suututtivat, mutta myöhemmin olen tajunnut, että olemme päässeet vähällä. On olemassa nimittäin koiria, jotka järsivät sohvia, sänkyjä, seiniä, tuoleja... Siis kokonaan.

Takavuosina Kosti hermostui kerran jalkalampun sähköjohtoon, joka ilmeisesti kiemurteli väärällä tavalla. Seinässä ollut johto oli purtu poikki, ja matossa oli musta läntti todisteena sähköisestä kohtaamisesta. Pötkö näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja johto meni vaihtoon. Onneksi näin päin.