Järki, tunne ja vallankäyttö

Tuore tutkimus (Kunelius, Risto & Noppari, Elina & Reunanen, Esa. Media vallan verkoissa. Tampere: Journalismin tutkimusyksikkö. Julkaisuja. Sarja A 112. 2009) kertoo, että vallanpitäjät käyttävät paljon resursseja julkisuudessa esiintymiseen mutta toteavat samalla, että julkisuus ei vaikuta heidän ratkaisuihinsa juuri millään tavalla. Varsinainen päätöksenteko tapahtuu ikään kuin omassa maailmassaan ja sen julkinen esittäminen taas omassaan. Eri maailmoissa tarvitaan erilaisia taitoja ja niissä noudatetaan erilaista työn etiikkaa.

Päätöksenteon etiikan pääsääntö sanoo, että hyvä päättäjä ei piittaa julkisuuden paineista vaan tekee niin kuin katsoo oikeaksi.

Tutkimus kertoo, että julkisuus edustaa päättäjille epärationaalisia ja tunnepitoisia voimia, jotka häiritsevät järkiperäistä päätöksentekoa. Vallankäyttäjät siis erottavat työssään järjen tunteesta. Järki on vallanpitäjien aarre, jota he varjelevat tunteiden turmiollisilta vaikutuksilta.

Järjen ja tunteen kuilu herättää tutkimuksen loppuraportin lukijassa kysymyksiä. Minkälaisiin tunteisiin yleisöään kosiskeleva julkisuus vetoaa? Miksi "tunnepitoinen paine" oikeastaan häiritsee päättäjiä? Onko tunne todellakin poissa päätöksenteon prosesseista?

Tunteen ja järjen vastakkaisuuden väitetään olevan yksi länsimaisen ajattelun kulmakivistä. Käsitys ei ole kiistaton. Monet pohjoiseen elämänmuotoomme vaikuttaneet ajattelijat sanovat, että tunnepitoisista paineista irrotettu päätöksenteko on jo ajatuksena mahdoton asia.

LARS LEVI LAESTADIUS (1800-1861) sanoo, että ihminen ei pääse tunteistaan missään tilanteessa. Monet työtätekevän kansan yläpuolelle kohottautuneet ihmiset kyllä julistavat itsensä puhtaan järjen käyttäjiksi.

Nämä "kylmät rautakanget" eivät kuitenkaan pääse eroon tunteistaan vaikka niin luulottelevat. He yksinkertaisesti ajavat pois hyvät tunteensa ja säilyttävät huonot. Puhtaan järjen käyttäjäksi julistautunut ihminen on Laestadiuksen mielestä pöyhkeä tomppeli. Hänen järkensä on täynnä huonoja tunteita: kylmää itsekkyyttä, pelkurimaista itsepetosta ja viheliäistä valheellisuutta.

Laestadius lyö tunnetusti naulan kantaan aina, kun vain vasaraansa heilauttaa. Niin käy nytkin. Pajalan kirkasjärkinen kirkkoherra puhuu puhtaasta järjestä tavalla, jolla on painoa rationaalisen päätöksenteon ja tunnepitoisen julkisuuden ongelmien punninnassa.

Laestadius oli rationalismin vastustaja, mutta hän vastusti vain "puhtaan" järjen käyttöä, ei järjen käyttöä sinänsä. Tunteensa kieltävä järki tuottaa laestadiolaisessa katsannossa huonoja päätöksiä aina. Tunnepitoisuutensa tunnustavasta järjestä sen sijaan ei voi sanoa mitään yhtä varmaa. Sen seuraukset voivat olla yhtä hyvin hyviä kuin huonojakin.

POHJOINEN KRISTITTY filosofi Laestadius teki tunnevoimaista yhteiskunnallista työtä ennen kaikkea saarnoissaan. Tuonpuoleiseen uskomista jyrkästi vastustanut amerikkalainen pragmatistifilosofi John Dewey (1859-1952) sovelsi samaa tunteen ja järjen yhteyden ajatusta sanomalehtien uutistyöhön.

Tieteellisen julkisuustutkimuksen perustajiin kuuluva Dewey sanoo, että uutta ei ole uusi tapahtuma sellaisenaan, vaan sen meissä herättämät tunteet ja arvostukset. Niinpä toimittajien pitäisi Deweyn mukaan ottaa oppia runoilijoista, näytelmäkirjailijoista ja muista taiteilijoista ja puhaltaa tiedottamisen koneistoihin elämän henki.

TUTKIMUS TARKASTELEE julkisuutta yksinomaan vallankäyttäjien näkökulmasta. Rajaus on herätteellinen. Päättäjät kertovat, mitä ajattelevat julkisuuden toimintatavoista. Toimittajia ei haastatella, joten loppuraportin lukija saa päättää itse, mitä ajattelee päättäjien esittämästä journalismikritiikistä.

Haastattelut antavat hyvin eloisan kuvan päättäjistä. He ovat yllättävän avoimia, asioihinsa paneutuvia ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä. Median logiikka on heidän mielestään ongelmallinen, mutta journalisteista heillä on lopulta melko monivivahteisia mielipiteitä. Käsitykset olisivat saattaneet mennä vielä vaivautuneemmiksi, jos haastattelujen aikana olisi soitettu journalismin näytteeksi vaikkapa Ylen radiouutisia. Ne jätettiin kuitenkin tutkimuksen ulkopuolelle.

Ylen politiikan toimitus yrittää virittää päättäjien välille automaattisesti arvovaltakiistan aina jo silloin, kun sitä ilmiselvästi ei ole osapuolten kesken vielä olemassa. Korvakuulolta kuunnellen tuntuu varmalta, että ehdotusten tai ratkaisujen sisältöihin ei puututa radiouutisten politiikan toimittajien toimesta koskaan. Sen sijaan aloitetaan heti spekulaatio siitä, minkälainen valtapeli asian taustalla on.

Osapuolten motiivit oletetaan halpamaisiksi konemaisesti. Yleisöä vieroitetaan politiikasta ja radion kuuntelusta.

Ylen huono journalismi on hyvä esimerkki siitä, miksi toimittajien kannattaisi ottaa Deweyn ja Laestadiuksen opetukset vakavasti. Jokaisessa tekstissä ja kuvassa on tietty tunnetila. Kuvien ja tekstien kokonaisuus virittää mielialan, joka määrää, minkälainen argumentointi on mahdollista ja mihin suuntaan perustelut vaikuttavat. Esimerkiksi Ylen kylmien kankien journalismi tekee argumentoinnin kokonaan mahdottomaksi, koska se perustuu huonoille tunteille.

Journalistien olisi hyvä tunnustautua Helene Schjerfbeckin sanontaa käyttäen tunteen työläisiksi. Jos he ryhtyisivät virittämään työnsä tuotteiden tunnetiloja tietoisesti, niin hyvät tunteet saisivat mahdollisuuden huonojen tunteiden syrjäyttämiseen.

Päättäjät saisivat nykyistä kauniimpia tunteita harmikseen. Jos tähän suuntaan pyrittäisiin laajalti, niin julkisuus alkaisi parantaa eri osapuolia huomioon ottavien ja yhteiseen hyvään tähtäävien argumenttien menestymisen mahdollisuuksia. Päätöksistä tulisi parempia.

Kirjoittaja on julkisuuden tutkimuksessa väitellyt tamperelainen yhteiskuntatieteiden tohtori.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.