JJK vai ei?

JJK on ollut hätähousu.

Kettuyhtiö on elänyt unelmassaan, unelmoimatta ensin. Se on harpannut oikaisten, rientänyt malttamattomasti ja rehvakkaasti kohti suurellisuutta, jossa mikään ei ole tarpeeksi, koska aina pitää olla enemmän.

Viimeiset viisi vuotta, vähintään koko liigajakson ajan, JJK on ollut sympaattisen raikas ja rakas, mutta myös sokea, uhmakas, naiivi ja yksioikoinen – suorastaan tyhmä. Seura on kavunnut puuhun alasti ja perse edellä.

Se kostautuu nyt.

Takapuoli on pihkasta nahkea.

Siitä on vain reilut seitsemän vuotta.

Huhtikuun lopussa 2006 ikuinen realisti, inho-sellainen, Ville Priha istui lehtitalon pöydän takana ja lateli karheita teesejään. Hän oli palannut VPS-kierrokseltaan ja valmistautui uuteen kauteen JJK:n päävalmentajana. JJK pelasi Kakkosessa.

”Miten sen nyt sanoisi”, Priha tuolloin totesi kuivakiskoisesti.

”Ei Vaasaa voi verrata Jyväskylään. Fakta on se, että Jyväskylä ei ole jalkapallokaupunki. Tarvitaan luja organisaatio ja yleinen asennemuutos, jos halutaan edes keskustella jostain Veikkausliigasta. En vain tiedä, miten se onnistuisi.”

Matkan varrella nämä sanat ovat palautuneet monta kertaa mieleen.

Mitä ihmettä Priha höpisi? Mikä asennemuutos? Miten niin vaikeata?

Sillä ei aikaakaan, kun JJK oli liigassa. Ei aikaakaan, kun se valloitti Jyväskylän ja ällistytti futisvaltakuntaa, keksi pähkähulluja ideoita, pokkasi tavoitelluimmat markkinointipalkinnot, nosti valopylväät Harjulle, oli yhteiskuntakelpoinen, teippasi taksien kyljet ketuilla, rouhi SM-pronssin, vihelteli Eurooppaan, vihjaili vielä paremmasta, teki kaikkea, teki mitä tahansa.

Helppoahan tämä on.

Liiankin vaivatonta.

Nyt on heinäkuu 2013. Niin paljon on tapahtunut. Jyväskylästä on tullut jalkapallokaupunki, mutta JJK:sta ei jalkapalloaikuista.

Ville Priha oli sittenkin oikeassa. Pallon pyörittäminen ei ole leikkiä, ei pelkästään leikkiä. Kikkaillen ja suurella sydämellä saa ruusun kukkimaan, mutta nopeaa lakastumista ei voi välttää, ei etenkään köyhässä maaperässä.

Maanantaina – päivä sen jälkeen kun JJK oli lyönyt kentällä Hongan – kettuseuran pelaajakoordinaattori Joni Collan evästi tämän lehden toimittajia häkellyttävällä lauseella.

”Tehkää meistä sitten riittävän tyly juttu.”

Vastaavaa en ole urallani kuullut yhdenkään seuraihmisen suusta.

Nyky-JJK valitsi taktiikkansa. Se päätti olla taas erilainen. Rehellinen.

Kettuyhtiö nöyrtyi, kuten ei yleensä nöyrrytä. Se huutaa nyt merihädässään kansaa avuksi. Se ei sorru kaunisteluun tai jargoniin, mikä lienee tässä kohdassa ainoa mahdollisuus. Vain avoimesti ripittäytymällä JJK Keski-Suomi Oy voi edes kuvitella saavansa kannattavia käsiä uumalleen.

Sillä harvoin, tuskin koskaan, yksittäiset ihmiset rientävät heltyen pelastamaan osakeyhtiötä pulasta.

Jos kysytte, miten JJK:n käy, vastaan rehellisesti, että en tiedä.

Jyväskyläläisessä huippujalkapallossa on edetty aitoon ja vastaansanomattomaan tilanteeseen. Se on joko tai. Väylä auki tai päin seinää.

JJK on tunnustanut tilansa. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen vaihe.

Seuraavaksi ympärillä oleva yhteisö punnitsee, kaipaako se maakuntaan liigajalkapalloa. Jos kaipaa, miten voimakkaasti. Nyt ei eletä unelmaa, juuri nyt ei edes unelmoida.

Esitetäänpähän vain yksinkertainen ja raaka kysymys.

JJK vai ei?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.