Ja asemasta tuli kirkko

Mies ja tyttö kävelevät ruuhkaisen asemahallin läpi, ihmiset kulkevat päät painuksissa raiteillaan, nurkassa nuoripari kuhertelee.

Se on mikä tahansa päivä Helsingin rautatieasemalla – kunnes mies pysähtyy ja alkaa laulaa.

Oi Suomi, katso, sinun päiväs koittaa / Yön uhka karkoitettu on jo pois

Tyttö miehen rinnalla on hämillään ja vaivautunut ja äärettömän ylpeä.

Taustalta ilmestyy lisää miehiä, he yhtyvät lauluun. Ja aseman ruuhka, se pysähtyy.

Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa / kuin itse taivahan kansi sois

Helsinkiläisten mieskuorojen jäsenten viime maanantaina rautatieasemalla toteuttama flash mob -tempaus järjestettiin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tueksi.

Tämä kirjoitus ei liity mitenkään vaaleihin.

Mieskuoron ääni kuulostaa Youtube-videon perusteella Eliel Saarisen suunnittelemassa asemahallissa niin komealta, että kylmistä väreistä ei tahdo tulla loppua.

Sen kokemisesta elävässä elämässä olisi voinut maksaa aika paljon – paitsi, että tempauksen teho perustuu juuri siihen, ettei yleisö osaa odottaa sitä.

Flash mob -termillä tarkoitetaan ihmisryhmää, joka kokoontuu ennalta sovitusti julkiselle paikalle ja tekee jotakin odottamatonta. Rautatieaseman tempauksen kohdalla termin käyttö on tosin kyseenalaista, koska Finlandia-esitys järjestettiin ajamaan poliitikon asiaa.

Se ei kuulu alkuperäisajatukseen.

Tämä tempaus jäänee kuitenkin elämään vaalimainosta suurempana.

Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle / sa että karkoitit orjuuden

Ajassa 2.06 videon ajanlaskun alkamisen jälkeen se tapahtuu. Tuntematon mies astuu sisään laiturialueelta, miehen kasvoilla on epäuskoinen ilme, mies ottaa lakin päästään.

Siinäpä se: noiksi kahdeksi minuutiksi Helsingin Rautatieasemasta tuli kirkko.

Pyhyyden kokemukset syntyvät miljööstä, toisista ihmisistä, yhteisyydestä. Sellaisilla kokemuksilla on voimauttava, rauhoittava vaikutus riippumatta siitä, minkä uskonnon symboleita kukin kumartaa.

Parhaimmillaan taidekin pystyy siihen, tai urheilu. Luonto tietenkin.

Haastattelin viime marraskuussa Jyväskylän kaupunginteatterin uutta johtajaa Kari Arffmania. Hänen visionaan oli, että taidelaitoksesta, tässä tapauksessa teatteritalosta, tulisi osa ihmisten elämää, luonnollinen paikka viettää aikaa.

Se on hyvä visio. Vaan ei se hullumpaa olisi, jos taideväki itse tulisi useammin ulos laitoksistaan.

Vai kuinkahan moni maanantaina rautatieasemalla vaikuttuneista on käynyt ihan asiakseen kuuntelemassa, kun mieskuoro laulaa Finlandiaa?

On aamus alkanut, synnyinmaa.

Minulle on yksi lysti, kuka on Suomen seuraava presidentti. Mutta olisihan se hienoa, jos kulttuurielämyksiä tarjottaisiin hänen ja seuraajiensa kausilla yhä enemmän myös paikoissa, joissa ihmiset luonnostaan käyvät ja hinnoilla, joihin kaikki pystyvät.

Väitän, että sellaisena taide on vaikuttavimmillaan.

Kun se yllättää pienenä tuikkuna arjessa tai vyöryy oven takaa päin naamaa koko asemahallin suuruisena.

iikka.hackman@ryhadesign.com

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.