Jaanko omastani?

Minulla on jotain sellaista, mitä suurella osalla maailman ihmisistä ei ole. Kylläinen vatsa ja riittävä toimeentulo. Ja ennen kaikkea – en joudu murehtimaan iltaisin, kuinka ruokin lapseni seuraavan päivänä.

Ajatus toisessa asemassa olevien äitien arjesta nostaa palan kurkkuun. Kirvelevä myötätunto on tarpeellinen muistutus siitä, että olemme etuoikeutettuja.

Ajattelen meitä, suomalaisia. Ja uutiskuvien tummakutrisia lapsia, jotka tarvitsevat apuamme.

”Meillä ei ollut ruokaa ja olimme aina nälkäisiä. Olimme hyvin heikossa kunnossa ja päätimme paeta nälän jatkuttua kaksi kuukautta.” Näin kertoo syyrialainen Roula, 1,5-vuotiaan tytön äiti Pelastakaa Lapset -järjestölle.

Roulan lapselle annettu leipä ei olisi pois minun lapseni suusta, vaikka Jussi Halla-aho (ps.) sitä pelkää. Hänen mielestään hallituksen päätös ottaa vastaan 500 syyrialaispakolaista uhkaa suomalaislasten tulevaisuutta (Yle 23.9.).

Halla-aho on pienten lasten isä. Olisiko hän yhtä ehdoton, jos köyhyys olisi jakautunut toisin?

Rikkaus on suhteellista. Myös perussuomalaiset paheksuvat johtajien jättipalkkioita. Mutta mikä on tarpeeksi? Missä kulkee liiallisuuden raja?

Suomalainen kuukausipalkka on kolmannen maailman silmin yhtä kaukainen haave kuin johtajien miljoonabonukset meidän näkökulmastamme.

Mutta se on eri asia, totta kai. Kaikki, joka edellyttäisi luopumista, on eri asia. Rikkaan on helppo sulkea silmänsä iltaisin, koska vatsa ei kurni. Nälkäisenä on vaikea nukkua.

Halla-aho puhuu veneen paikkaamisesta purukumilla. Mutta paljonko maksaa ihmisen elämä? 500 pakolaisen vastaanottamiseen tarvitaan 1,5 miljoonan euron lisäbudjetti. Summa on suuri, koska tarvitsijoita on kotimaassakin.

Vai onko se sittenkään niin valtava? Ylen mukaan perussuomalaisten ”hulppeaan puoluetoimistoon” on sijoitettu saman verran valtion rahaa.

Viime päivien Keskisuomalaisissa vilisevät miljoonat. Säynätsalon seurakuntatalon korjaus maksanee noin 2,7 miljoonaa euroa. Kangasniemen uusi liikenneympyrä maksoi noin 1,2 miljoonaa. Viitasaari takaa Kuuskaista-hanketta enintään 3,4 miljoonalla.

Sokerina pohjalla: Jyväskylän sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä vanhus- ja vammaispalvelujen palvelukokonaisuuksien yhteen laskettu nettohinta on tänä vuonna 382,2 miljoonaa euroa.

Summien vertailu antaa mittakaavaa rahavirroille. Rahaa on. Ongelma tuntuu sen sijaan olevan, ettei mikään ole riittävästi. Pohjimmiltaan kyse on siitä, mihin ja miten me rahaa käytämme.

Usein kuulee sanottavan, että Suomen asiat olisi laitettava kuntoon ennen kuin autamme muita: ”Pärjätkööt omillaan, niinhän mekin olemme pärjänneet.”

Mutta Suomeen tuo ajatus ei tietenkään päde. Jos pärjääminen on vain itsestä kiinni: onko jokainen suomalainen saanut nyt ansionsa mukaan? Ei. Pitääkö heitä auttaa? Totta kai.

Mikä on oman ja vieraan ihmisen ero? Syyrialaislapsen elämä voi olla kylmäkatseisen suomalaisen varassa. On autettava sekä kotimaassa että kauempana. Hyvää on jaettava, ei omittava.

Me suomalaiset lapioimme rahaa oman maamme hyvinvointiin. Miksi emme antaisi omasta hyvästämme lusikallisia muillekin?