Jacarezinhosta Suomen lumeen ja pakkaseen

Viime kesän Rio de Janeiro olympialaisissa hotellini sijaitsi lähellä Jacarezinhon favelaa. Karu paikka, johon en halunnut tutustua yhtään paremmin. Paljon tiiltä, vähän ehjiä taloja. Samanlaisia alueita Riossa on turhan paljon. Ja on myös muualla Brasiliassa.

Jacarezinhossa kasvoi 1970-luvun lopulla nuori Romario. Kurjuuden keskellä hänestä kehittyi yksi maailman parhaista hyökkääjistä. Vuoden 1994 MM-kisoissa hän oli Brasilian kultajoukkueen tärkein yksittäinen pelaaja.

Vastaavia tarinoita Brasilia voisi kertoa lähes loputtomasti. Brasilian kadut ovat kasvattaneet suuren määrän tähtitason jalkapalloilijoita.

Maassa jalkapallo on kaikki kaikessa.

Hypätään Suomeen. Täällä jalkapallon lippulaivalla, maajoukkueella, menee huonosti. MM-karsinnoissa on palattu tuloksellisesti 1980-luvun tasolle, ja maajoukkueen avainpelaajat eivät ole ulkomaalaisseuroissa kovissa rooleissa 2000-luvun alun pelaajien tapaan.

Maajoukkuetta seuraa lähietäisyydeltä Veikkausliiga. Yhtä lailla se herättää keskustelua ja tunteita kuten maajoukkue, joskin katsojakunta on selvästi ohuempi. Alkava kausi on taas kerran erittäin kiinnostava ja arvaamaton. Omissa silmissäni jalkapalloliiga on kiinnostavin kotimainen palloilusarja.

Mutta eihän liigallakaan mene kaikilla mittareilla hyvin. Seurojen taloudet tikittävät punaisella, katsojamäärät ovat useilla paikkakunnilla pienehköjä ja huipputason pelaajia liigassa on lopulta melko vähän. Oikeastaan niitä on liian vähän.

Samaan aikaan jalkapallo on kasvanut lisenssipelaajien määrällä mitattuna Suomen suosituimmaksi urheilulajiksi. Juniorimäärät ovat sinivalkoisella mittapuulla loistavat, ja luonnollisesti suuressa massassa on myös runsaasti liikunnallisesti lahjakkaita lapsia, joista monet muut lajit ovat palloväelle kateellisia.

Jokin tässä yhtälössä mättää pahasti. Mihin ne lahjakkuudet hukataan? Missä kohdassa asiat tehdään väärin?

Vähäiseen huippujen määrään on monia selityksiä. Hyviäkin. Jalkapallossa huipulle on miljoonia pyrkijöitä, kylmä ja runsasluminen Suomi antaa paljon tasoitusta ja Suomessa yhteiskunta ei tue riittävästi jalkapalloa ja seuroja. Kiistatta näin.

Mutta voisiko silti olla jotain tehtävissä? Esimerkiksi olosuhteista valittaminen kuulostaa joskus nimenomaan valittamiselta. Jacarezinhossa ei näkynyt jalkapallokenttiä, Afrikasta on saapunut jalkapalloilijoita hyvin kirjavista ympäristöistä ja Suomessakin on paljon esimerkkejä siitä, että kylmä talvi ei estä nousua kovan tason pelaajaksi.

Olosuhteiden kehittäminen on tärkeää, totta kai, mutta lähellekään aina harjoitteluun ei tarvita hienoa hallia tai upeaa tasaista nurmea. Kehittyä voi aivan hyvin myös vanhalla kunnon hiekkakentällä.

Suomessa suurin ongelma taitaa olla kuvitelma siitä, että nuorena pelaaminen jossain joukkueessa riittää, vaikka varmasti juniorijoukkueiden valmentajat korostavat omalla ajalla tapahtuvan treenaamisen tärkeyttä. Fakta kuitenkin on, että varattujen vuorojen ulkopuolella kentät ovat useimmiten tyhjillään tai niillä on pelaamassa maahanmuuttajia.

Olisikohan viime mainitulla asialla jokin yhteys siihen, että Suomen maajoukkueessa on jo nyt aika suuri prosentti ulkomaalaistaustaisia pelaajia?

Miksi tämä narina on sivuilla, joissa ennakoidaan alkavaa Veikkausliigan kautta? Ihan siksi, että minusta kotimainen pääsarja voisi olla ja sen jopa pitäisi olla nykyistä kovatasoisempi.

En nyt sentään odota, että Harjulla nähtäisiin Romarion kaltaisia tähtiä. Sen sijaan uusia joonaskolkkia jalkapalloliigassa soisi olevan nykyistä enemmän.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.